Joulukuun 15. päivältä löytyy ensimmäinen harjoituspäiväkirjamerkintä. Olin jo ennen sitä tehnyt hallilla käydessä verryttelyjä ja venyttelyjä. Ja hallillahan minä kävin viitenä iltana viikossa. Piikkarit vedin ensi kertaa jalkaa 17. tammikuuta ja 20. tammikuuta osallistuin ensimmäiseen 60 metrin kisaan. Hävisin ikätoverilleni. Mutta tuolloin se viimeistään pureutui tajuntaan: kilpaurheilusta voi nauttia, vaikkei treenaakaan ihan hulluna.
Maaliskuun 2. päivä oli veteraanien, eli oman ikäluokkani, Suomen mestaruushallit Helsingissä. Olin harjoitusmääriin nähden aivan ilmiömäisessä vireessä, joka kostautui alkueräkiihdytyksessä revähtäneellä sisäreidellä. Jotenkin ihmeen kaupalla pystyin juoksemaan finaalissa siten, ettei revähdys juuri häirinnyt, kuin valmistautumisessa. Neljän viikon tauon se juoksuihin teki. Onni onnettuudessa oli, että veteraaniuraani vaivannut sisäreiden kireys katosi vamman myötä.
Jokainen treeni tuntui hyvältä ja nopeusominaisuudet paranivat myönteisissä merkeissä. Huhti-toukokuun ajan harjoittelin 2-3 kertaa viikossa. Aloin uskomaan hyvävauhtiseen kesään.
Kesäkuun 2. päivä olen kirjoittanut, että pohjetta meinasi krampata. Viikon päästä ottaessani jälleen lähtöjä, pohje sitten kramppasi. Nopeasti se kuntoutui, mutta lähtöjä en uskaltanut enää ottaa. Kesäkuun 25. osallistuin aloittajana piirinmestaruusviesteihin. Se tarkoitti, että jouduin lähtemään telineistä. Kaikki sujui hyvin ja kellotin hidastuskuvista osuusajan tuonne 11.20-11.30 paikkeille. Huikeeta.
Mutta sitten tein kesän pahimman virheen eli osallistuin myös pitkään 4x400m viestiin. Ja tein sen vauhtikestävyyskokeiluna, että jos en pahasti katkea, niin osallistuisin veteraanien SM-kisoissa myös 400 metrin kisaan. Mutta minähän katkesin täysin. No, se ei sinänsä haitannut, mutta kun vain viiden päivän päästä oli tulossa 100 metrin kisa pikajuoksukarnevaaleilla, niin 400 metrin juoksussa arkiintuneet akillekset eivät ehtineet palautua.
Pikajuoksukarnevaaleilla oli hirmuinen lataus päällä, mutta jouduin ottamaan lähdön varovasti, kun akilleksissa tuntui arkuutta jo alkulämmittelyn piikkarivedoissa. Kun erässäni kaverit lähtivät "karkuun", lisäsin minäkin tehoja ja akilleksethan siitä lopullisesti itseensä ottivat. Tuloksena 40 metrin kiihdytyksestä ja lopun rullailusta aika 11.78.
Sen jälkeen alkoikin taistelu aikaa vastaan, että palautuuko akillekset kilpailukuntoon viidessä viikossa. Puolentoista viikon tauon jälkeen yritin jo tehdä juoksutreenejä. Kahden ja puolen viikon kohdalla oli pakko kokeilla satasen kisaa, että saisin varmuuden ja fiilikset nousuun. Eihän ne akillekset vielä terveet olleet, mutta kestivät ja se antoi luottamusta. Paraneminen eteni tämän jälkeen hyvin.
Valmistautuminen veteraanien Suomen mestaruuskilpailuihin tapahtui silti pelon sekaisin tuntein. Pelkäsin, että jos akillekset kestääkin, niin pohkeet kramppaa. Eniten ehkä pelotti, että jos kivut tulevat jo alkulämmittelystä, niin itse kisasta ei pääsisi nauttimaan. Kilpailupäivä meni oikeastaan tähän tapaan: jäätä-töitä-jäätä-verryttely-jäätä-päiväunet-jäätä-kisoihin. Ja kyllä se toimi ja sain kilpailla lähes kivuitta keskittyen täysin juoksemiseen. Parhaan terän vammoista toipuminen oli kuitenkin juoksusta vienyt, ja vaikka juoksin täysillä maaliin hyvissä oloissa, niin aika oli vain se sama kuin karnevaaleilla hölläillen. Tämä ei kuitenkaan iloani lannistanut, vaan olin aidosti iloinen mestaruudesta.
Osallistuin myös 200 metrin kilpailuun. Tulos oli kohtuullinen, mutta kesältä jäi niin paljon kisoja ja kovavauhtisia juoksuharjoituksia tekemättä, etten pystynyt tosissani haastamaan mestaria. Palkinnoksi sain hopeamitalin. Tämä oli oikeastaan helpotus, sillä aiemmin olin ottanut veteraanisarjoissa vain mestaruuksia. Nyt tämäkin itselle asetettu paine on purettu harteilta ja voin jatkossa nauttia kilpailuista ilman voittamisen pakkoa.
Tämä kausi oli loppuelämän kilpaurheilu-uralleni hyvinkin merkityksellinen. Olen löytänyt itselleni sopivan tavan ja määrän harjoitella pystyäkseni kilpailemaan itseäni tyydyttävällä tasolla. Toki nälkä kasvaa syödessä ja aion täräyttää halleissa jälleen kovia lukemia pöytään, mutta nyt minun ei tarvitse ottaa paineita menestyksestä.
Veteraanien SM-kilpailut Kajaanissa olivat kaiken kaikkiaan urheilullinen menestys varmasti kaikille mukana olleille, niin urheilijoille, toimitsijoille kuin katsojillekin. Olen saanut kilpakumppaneistani uusia tuttavuuksia, joita tapaan toivottavasti jälleen seuraavissa kisoissa. Niin ja juu, näin päivä kisojen jälkeen tunnen itseni täysin terveeksi :)
