Pikajuoksun analysointityökaluista

Löysin aivan uuden innokkuuden analysoida pikajuoksua Kinovean myötä. Kajaanin kentältäkin löytyy valmiina 20, 40 ja 60 metrin kohdilta selkeät lähtöviivat, joten väliajat saan pysäytys- ja hidastuskuvista hyvinkin tarkkaan.

Olen oikeastaan koko tyttäreni juoksu-uran ajan videoinut hänen ja muiden valmennettavieni juoksut. Alkuun tein sen videokameralla, mutta vuosi sitten käyttöön ottamani Lumia 800 mullisti videokuvauksen ja ennen kaikkea jakamisen. Näin ollen, siis kun olen jo vuosia videoinut juoksuja, voin analysoida myös vanhempia juoksuja ja verrata kehitystä niihin nähden.

Viime yönä meni pitkäksi, kun aloin laskea askeleita. Otin kohteeksi 20-60 metrin välin. Suurimman a-haa -elämyksen tuotti askeltiheyden laskeminen. Muutoin ne olivat aika normisettiä, mutta tyttäreni poikkeavan suuri askeltiheys pisti silmään. Analysoin myös omia juoksujani. Minuthan tunnettiin nopeasta askeleesta. Näyttääpi siltä, että tyttäreni juoksee juurikin noilla samoilla vahvuuksilla. Hänen juoksunsa on vain sen verran sulavaa, ettei frekvenssi pistä heti silmään. Tämä 156-senttinen sprintterin alku on siis juossut satasen alle 13 sekunnin jo nyt 13-vuotiaana. Odottakaahan, kun hän vähän vielä kasvaa ja voimistuu, mihin hän tuollaisella askeleella vielä pääseekään ;)

Tärkein analysointityökalu löytyy kuitenkin valmentajan omista silmistä. Läsnäolo harjoituksissa ja kilpailuissa on välttämätöntä, että pystyy havaitsemaan, mitkä olivat hyvän tai huonon tuloksen taustat ja mihin suuntaan harjoituksia pitäisi kehittää. Mutta kyllä nämä tietotekniset apuvälineet auttavat varmistamaan muistijälkeä.

Hurmoksen merkityksestä urheilutuloksiin

Olen määritellyt urheilumenestyksen kaavan seuraavanlaisesti: 50% lahjakkuutta, kuten fyysisiä perintötekijöitä, 50% työtä eli treeniä ja sen semmoista, ja 20% hurmosta.

Voitin talvella 1990 ensimmäisen nuorten Suomen mestaruuden ja se sytytti minut kesäksi hurjaan vireeseen. Mestaruudet tulivat satasella ja kakkosella ja Kalevan kisoista tuomisina oli Suomen ennätys ja pronssimitali. Olin tuolloin 18-vuotias.

Seuraavaa vuotta kohden treenasin entistä kovemmalla innolla. Kaikki merkit viittasi tuloskehitykseen, mutta satasen ennätys ei mennytkään rikki. Kalevan kisoistakin tuomisina oli "vain" viides sija. Mikä meni vikaan? Valmentaja kyllä osasi hommansa, eli herkistelyn epäonnistumiseen en usko.

Palasin hurjalla draivilla kilpakentille vuonna 2010 ja talvella haastoinkin testeissä aktiivivuosieni tuloksia. Mutta kesää kohden tulosta ei tullutkaan toivotulla tavalla. Ja kun tulokset eivät kauden alussa miellyttäneet, niin kesän läpi tuloskunto vain laski. Mikä meni vikaan?

Hurmos-tila oli vuonna 1990 huikea, se oli varmaan maksimissaan, eli sain siitä +20% boostin. Seuraavina vuosina odotukset olivat niin korkealla, että vaikka saavutin liki ennätystason lähes joka kisassa, niin maksimaalisen hurmoksen puuttuessa kauden tärkeimmissä kisoissa, ei parasta saatukaan irti.

Painin näiden samojen kysymysten äärellä nyt valmentajana. Oma tyttäreni vaikuttaa olevan samanlainen hurmos-urheilija kuin minäkin parhaimmillani, joka syttyy tärkeissä paikoissa selvästi parhaimpaansa. Tämä näkyy siinä, että pikkukisoissa tulostaso saattaa olla satasella jopa puoli sekuntia heikompi, kuin muutaman päivän päästä kauden tärkeimmässä paikassa. Miten minä voisin edesauttaa, ja varmistaa, hurmoksen saavuttamista? Ja miten minä voisin saada tämän hurmos-tekijän muidenkin valmennettavieni hyödyksi? Ja voiko hurmokseen turtua, eli johtuuko urheilijoiden huipputason lasku vuosien saatossa siitä, ettei samanlaista kisafiilistä löydykään?

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei hurmoksen merkitystä voi vähätellä.

Ensi vuonna Kalevan kisoihin

Kalevan kisat jäivät vielä ryhmältämme saavuttamatta. Oikeastaan lähellä oltiin jo viime vuonna, kun Maiju jäi ennätyksellään rajasta vain 4 sadasosan päähän, ja juoksi kaksi kertaa rajan alle liian kovassa myötätuulessa. Valitettavasti tänä kesänä raja on ollut kauempana.

On se kyllä kumma, miten emme onnistu tekemään hyviä tuloksia kotikentällämme. Tämän olen nähnyt jo aiempina vuosina ja sanoisinkin, että olemme jopa 30 sadasosaa päivän tuloskuntoa heikompia kotikisoissa. Tämä pätee etenkin ykköstykkiemme Maijun ja Annikan osalta. Ja nyt kun tulosrajoja tavoiteltiin nimenomaan Kajaanissa, niin kauas niistä jäätiin. Osaltaan syynä voi olla, että näihin oman kentän kisoihin ei vain latausta saada. Siksi tuloksia olemme lähteneetkin hakemaan muualta, mutta tämän heinäkuun kilpailukalenteri ei siihen tarjonnut oikein mahdollisuutta.

Tämä vuosi on tuonut harmaita hiuksia valmentajan päähän. Harjoteltiin koko talvi hyvin ja aiempaa kovempaa, mutta se kaikki ei vain ole jalostunut tuloskunnoksi. Paitsi Annikan kesäkuun alun kisoissa. Annikan, joka ehkä harjoitteli kaikkein keveiten. SM-kisoihin on vanhemmilla tytöillä kolme viikkoa, ja nuoremmille viisi viikkoa, joten nyt kysytään nimenomaan valmentajan luottoa tehtyyn työhön ja siihen, miten harjoitukset saadaan jalostettua finaalipaikkoihin oikeuttavaan vauhtiin.

Tiedän kyllä tytöissä olevan potentiaalin, ja uskon vahvasti, että ensi vuonna se Kalevan kisapaikka meidän ryhmälle saadaan. Tuoko sen ykköstykkimme Maiju, joka näyttäisi vahvimmalta ehdokkaalta ominaisuuksien ja motivaation kannalta? Vai onko kyseessä tänä kesänä T14-sarjalainen Annika, jonka kehitys ei ole vielä näyttänyt hiipumisen merkkejä? Vai kenties Krista, joka teknisesti hyvänä harjoittelijana saa jonain päivänä myös juoksun uomiinsa? Mahdollisuudet on näillä kaikilla.

Bonuksena minä itse jatkan samaa työtä, mitä tein menneen kevään. Haaveena siintää M40-sarjan Suomen ennätys, joka on vain 4 sadasosaa miesten A-rajaa heikompi.

Päiväunia siis katsellaan meilläkin, mutta lopuksi täytyy todeta, ettei Kalevan kisoihin pääseminen ole meille mikään tärkeä mittari. Tämä vain tuli juuri mieleen, kun tämän vuoden ilmoittautumisaika meni juuri umpeen.

Hölmö kilpailukalenteri 2013

Niin hienoa kuin se onkin, että yleisurheilun nuorten EM-kisat järjestetään juuri Suomessa näin heinäkuussa ja Moskovan MM-kisojen vuoksi Kalevan kisatkin löytyvät nyt jo heinäkuulta, niin kilpailukalenteri meille muille on nyt hyvin tyhjä. Kilpailukausi alkoi "isoilla" kansallisilla nuorten kisoilla jo toukokuussa ja kesäkuu oli kilpailujen suhteen hyvinkin aktiivinen, mutta nyt on heinäkuussa on hiljaista. Harmillisesti hiljaiseloa jatkuu käytännössä koko loppukauden.

Nyt puhun urheilijoista, jotka eivät ole mukana arvokisajoukkueissa, eivätkä edes Kalevan kisoissa. Urheilijoista, joiden kauden tärkeimmät kilpailut ovat nuorten Suomen mestaruuskisat elokuussa. Joiden pitäisi pitää yllä kesäkuun hyvää kilpailuvirettä elokuulle asti, tai jotka hakevat kovia kilpailuja saavuttaakseen tulosrajoja. Puhun myös urheilijoista, jotka eivät ole vielä sillä tasolla, että yltäisivät mestaruuskilpailuihin, mutta haluavat viedä läpi nousujohteisen kilpailukauden.

Etenkin valmentajalle tämä luo kiperiä haasteita. Heinäkuu käytetään meillä harjoitteluun, mutta elokuussa pitäisi käydä kovien kisojen kautta kilpailuvireen nostoon.

Suomen tyttöjen taso on kova

Matka SM-viesteihin oli seuraltamme menestyksekäs, vaikka loppukilpailupaikat jäivätkin haaveeksi. T15-sarjan aitajuoksijamme onnistuivat täydellisesti. Valmentajan näkökulmasta mitään ei olisi voinut tehdä paremmin. Kovissa tuulissa nopein osuusaika oli 12.7 ja hitain 13.6, joten tasaisen kovia olivat meidän tytöt. Kun vielä muistetaan, että A-luokan tulos 14-vuotiaiden (joka on tyttöjemme keski-ikä) 80m aitajuoksussa on 13.35. Silti se riitti vain neljänteentoista sijaan.

T15-sarjan tytöt 4x100m viestissä onnistuivat vähintäänkin kohtuullisesti. Myös N19-sarjan joukkueen vaihdoista ei juuri merkittävää parannusta ollut löydettävissä. Siksi sijat 25. ja 15. kertovat, että Suomessa on tyttöjä yleisurheiluharrastuksen parissa todella runsaasti. Ja tämähän on kyllä vain hyvä asia.

N17-sarjan joukkueemme tuli hylätyksi pitkäksi menneen ensimmäisen vaihdon vuoksi. P15-sarjan pojat, joiden valmennuksessa olen myös saanut olla osittain mukana, onnistuivat myös hyvin ja lähentelivät jopa loppukilpailupaikkaa ollen lopulta kymmenes.

Tiedän nyt kahden SM-viestivuoden kokemusten kautta, että loppukilpailuun päästäkseen, pitää joukkueiden kokoonpanot miettiä todella tarkkaan. Mutta mietin myös, onko osallituminen useammalla keskivahvalla joukkueella kuitenkin yksittäisen joukkueen menestymistä tärkeämpää?

Kipeää tekee

Ja ennen kaikkea henkisesti. Pikajuoksukarnevaalien avaukseen olin hyvin latautunut ja vire oli hyvä siihen asti, kunnes vedin piikkarit jalkaan. Aiemmin viikolla juostu 4x400m viestiosuus kostautui, eivätkä akillesjänteet ehtineet palautua juoksukuntoon. Ja kun sitten jääräpäisesti menin radalle, niin en vaan voinut puristaa enää 40 metrin jälkeen, vaan akillekset huusi kipuaan. Eli veto oli lopetettava juuri silloin, kun minun piti alkaa rakentaa juoksuun vahvaa loppua. Lähtö kun piti ottaa varovasti juuri pohkeiden ja akillesten vuoksi kuitenkin.

Kisasta on nyt kaksi päivää ja kipu hellittää hyvää vauhtia. Nyt pystyn jo nousemaan pohkeille. Tätä vauhtia jos ne paranee, niin tekisi mieli päästä unohtamaan pettymys ja osallistua huomisten pm-kisojen sataselle. Hullua kyllä ja ehkä typerääkin, mutta henkinen kolaus on saatava nollattua mahdollisimman pian.