Olen määritellyt urheilumenestyksen kaavan seuraavanlaisesti: 50% lahjakkuutta, kuten fyysisiä perintötekijöitä, 50% työtä eli treeniä ja sen semmoista, ja 20% hurmosta.
Voitin talvella 1990 ensimmäisen nuorten Suomen mestaruuden ja se sytytti minut kesäksi hurjaan vireeseen. Mestaruudet tulivat satasella ja kakkosella ja Kalevan kisoista tuomisina oli Suomen ennätys ja pronssimitali. Olin tuolloin 18-vuotias.
Seuraavaa vuotta kohden treenasin entistä kovemmalla innolla. Kaikki merkit viittasi tuloskehitykseen, mutta satasen ennätys ei mennytkään rikki. Kalevan kisoistakin tuomisina oli "vain" viides sija. Mikä meni vikaan? Valmentaja kyllä osasi hommansa, eli herkistelyn epäonnistumiseen en usko.
Palasin hurjalla draivilla kilpakentille vuonna 2010 ja talvella haastoinkin testeissä aktiivivuosieni tuloksia. Mutta kesää kohden tulosta ei tullutkaan toivotulla tavalla. Ja kun tulokset eivät kauden alussa miellyttäneet, niin kesän läpi tuloskunto vain laski. Mikä meni vikaan?
Hurmos-tila oli vuonna 1990 huikea, se oli varmaan maksimissaan, eli sain siitä +20% boostin. Seuraavina vuosina odotukset olivat niin korkealla, että vaikka saavutin liki ennätystason lähes joka kisassa, niin maksimaalisen hurmoksen puuttuessa kauden tärkeimmissä kisoissa, ei parasta saatukaan irti.
Painin näiden samojen kysymysten äärellä nyt valmentajana. Oma tyttäreni vaikuttaa olevan samanlainen hurmos-urheilija kuin minäkin parhaimmillani, joka syttyy tärkeissä paikoissa selvästi parhaimpaansa. Tämä näkyy siinä, että pikkukisoissa tulostaso saattaa olla satasella jopa puoli sekuntia heikompi, kuin muutaman päivän päästä kauden tärkeimmässä paikassa. Miten minä voisin edesauttaa, ja varmistaa, hurmoksen saavuttamista? Ja miten minä voisin saada tämän hurmos-tekijän muidenkin valmennettavieni hyödyksi? Ja voiko hurmokseen turtua, eli johtuuko urheilijoiden huipputason lasku vuosien saatossa siitä, ettei samanlaista kisafiilistä löydykään?
Olen vahvasti sitä mieltä, ettei hurmoksen merkitystä voi vähätellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti