Tämä blogiteksti koskee vain tyttäreni Annikan harjoittelua. Hänen kanssaan uskallan kokeilla erilaisia asioita ehkäpä siksi, että asutaan samassa talossa ja näen hänen elämänsä koko kuvan ja siten myös fiilikset iloineen ja suruineen, energioineen ja väsymyksineen.
Vuosi 2013 vedettiin läpi neljän kilpailukauden rytmillä. En sitä suunnitellut, mutta niin siinä lopulta kävi. Ensimmäinen kausi oli vain yhden kisan mittainen käsittäen Oulun Jouluhallikisat joulukuussa. Sitten tuli hallikausi, joka huipentui nuorten SM-halleihin helmikuussa, jatkuen aina TJIG:hen maaliskuussa. Kesän kilpailukausi alkoi poikkeuksellisen aikaisin, kun Hannes Junior Gamesit käytiin jo toukokuun puolella. Tuolloin huipennus oli YAG:ssä kesäkuun puolessa välissä, ja se jatkui heinäkuun alun SM-viesteihin asti. Tässä vaiheessa paras vire alkoi olla kateissa, joko monista kovista kisoista johtuen, tai siitä, että polvet kipuili eikä kilpailuihin ja harjoituksiin voinut tulla täysillä. Vihelsin pelin poikki ja annoin tytölle kolmen viikon tauon. Toki tuonakin aikana harjoiteltiin ja saattoi jokunen (harjoitus)kisakin olla, mutta ei mitään tavoitteellista. Tyttö sai kaksi liki viikon lomamatkaa ja siten irtautumisen urheilusta. Polvetkin parani. Heinäkuun lopulta alkoi valmistautuminen neljänteen kilpailukauteen, jonka huipentumat olivat Orimattilan SM-kisat ja KLL:n kisat Espoossa.
Suomalainen kilpailukalenteri rakentuu hallikauden ja kesäkauden varaan. Ne ovat kaksi pitkää kilpailujen jaksoa. Muu harjoittelu rytmittyy näiden mukaan peruskuntokausiin ja kilpailuun valmistaviin kausiin, joista etenkin peruskuntokaudet ovat melko pitkiä (ja nuori urheilija tuskin itse tekee juuri eroa pk- ja kv-kausien välille). Tämä voi toimia huippu-urheilijoilla, mutta onko se kuitenkaan kaikille motivoivaa ja tuloksia parhaalla tavalla kehittävää?
Treenasin itse kauden 2010 tosissaan ja tavoitteellisesti. Syksyn peruskuntokauden olin innokas ja energinen, mutta kevään peruskuntokausi tuntui jo tylsältä ja puuduttavan pitkältä. Nälkä oli syöty, kun tultiin kesän kilpailukaudelle. Tämä kokemus on saanut minut miettimään.
Hyvät kokemukset viime kaudesta toivat samanlaisen suunnitelman Annikan kilpailurytmityksiin myös kaudelle 2014. Kun vielä nuorten halli-SM-kisojen myötä selkeä hallikauden ykköstavoite poistui ja rippileirin ajankohta varmistui heinäkuulta, näyttää selvältä, että samaa hyväksi havaittua jaksotusta toistetaan. Näen, että tällä on nimenomaan henkisestä näkökulmasta suurempi merkitys, kun raskaat ja tylsät harjoituskaudet lyhennetään merkittävästi. No, eihän tuon ikäinen vielä raskaasti harjoittele, mutta nuori, joka elää harrastustaan kilpailujen kautta, pysyy henkisesti vireänä.
Näinä viikkoina on käyty kovastikin keskustelua eri foorumeilla siitä, ettei näin nuorten pitäisi vielä kovin tosissaan urheillakaan. Ja tätä keskustelua vasten pohdin omaakin valmennussuhdettani Annikaan. Taustaksi kerrottakoon, että tuo tyttö juuri yhdeksän vuotta täytettyään halusi minut hallille, että pääsi sinne itsekin harjoittelemaan. Huomasin miten ylpeä hän oli ensimmäisistä sisulisämestaruuksistaan ja nöyrästi hän on vuosi toisensa jälkeen lähtenyt parantamaan sijoitustaan Hannes Junior Gamesiin, joka on ollut hänelle se mittatikku, jonka kautta voi nähdä oma paikkansa Suomen huippujen seurassa. 12-vuotiaana hän osallistui ensimmäisen kerran N17-sarjan piirinmestaruuskisoihin ja kun ei jäänyt viimeiseksi, niin sekös kannusti eteenpäin. 13-vuotiaana hän kokeili rajojaan nuorten eliittikisoissa N17-sarjassa ja juoksi muiden joukossa hienon ennätyksensä ja SM-kisarajan jo vuoden etukäteen. Samana syksynä seitsemäsluokkalaisena KLL:n kisojen välieriin ja seuraavana talvena N17-sarjan halli-SM-kisoissa välieriin. Ja sen näen täällä kotona, ettei tuo tyttö tästä menestyksestä ja näistä kisoista stressiä ota. Henkisesti hän on hyvinkin valmis miten kovaan paikkaan vaan, sen tajuan viimeistään silloin, kun hän osallistuu ja onnistuu esteratsastuskisoissa. Vastoinkäymisiäkin on tullut ja hän tietää, ettei tällainen menestys ole itsestäänselvyys. Siksi hän nauttii siitä nyt.
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
perjantai 1. marraskuuta 2013
Herkkyys pikajuoksijan reisissä
Uusi harjoituskausi on kestänyt jo kuukauden ja nyt on ollut jo kahden kauden kokemukset edellisten harjoitusten virheitä analysoimassa. Tämä kausi rakennetaan kevyemmäksi kuin edellinen, vaikkei harjoitusmäärät ole vieläkään kovin mediaseksikkäissä lukemissa. Viiteen viikkoharjoitukseen kasvettiin viime kaudella ja sitä vietiin läpi kauden. Nyt on aloitettu neljällä viikkoharjoituksella ja vain marraskuussa vedetään viiden harjoituksen rytmillä (ehkä myös huhtikuussa, mutta kevät on vielä kaukana, joten ei siitä sen enempää tässä vaiheessa). Miksi näin?
Kuukauden harjoittelun jälkeen valmentajan silmin nähtävä havainto on, että herkkyys juoksemiseen on löytymässä takaisin. Hetken jo pelkäsin, että herkkyyskausi liittyi tyttöjen kasvuvaiheeseen ja meni ohi, mutta todellinen syyllinen taitaa löytyä peiliin katsoessa. Viiden viikkoharjoituksen rytmi oli vielä tässä vaiheessa liikaa, tai sitten niissä olisi pitänyt olla mukana enempi huoltavia harjoituksia. Ei siis riitä, että huoltavia toimia tehdään osana jokaista harjoitusta.
Toki kehitystä tapahtui viimekin kaudella, mutta ei siinä määrin, kuin potentiaalia olisi ollut. Tämän huomasin jo keväällä, mutta ei sitä täysin voinut enää kesällä korjata. Tai en siinä onnistunut, vaikka nyt jo tämän harjoituskauden kokemuksella mielestäni tietäisin paremmin.
Tämän kauden yhtenä teemana harjoitteissa on ollut rytmiikka. Tehdään harjoitteita, jotka eivät ole "monotonisia", vaan joissa on vaihtelua. Tämä lisää herkkyyttä. Vahva reisi ei auta, jos lihas ei toimi terävästi. Terävyyttä haetaan myös palautusten kautta. Että harjoituksiin tultaisiin tuoreilla lihaksilla. Siksi neljän viikkoharjoituksen rytmi tuntuu toimivan paremmin.
Nyt aloitetan marraskuu ja treenataan hieman enemmän, eli otetaan viisi viikkoharjoitusta ohjelmaan. Tällä pyritään nostamaan rasituskynnystä, että on kykyä treenata myöhemmin kovempaa, pidempään ja kovemmilla tehoilla. Tarvittaessa. Mutta jo tässä vaiheessa tiedetään, että joulukuussa annetaan aikaa palautuksiin.
Tässä yksi näyte tekemisemme tasosta lokakuulta:
Kuukauden harjoittelun jälkeen valmentajan silmin nähtävä havainto on, että herkkyys juoksemiseen on löytymässä takaisin. Hetken jo pelkäsin, että herkkyyskausi liittyi tyttöjen kasvuvaiheeseen ja meni ohi, mutta todellinen syyllinen taitaa löytyä peiliin katsoessa. Viiden viikkoharjoituksen rytmi oli vielä tässä vaiheessa liikaa, tai sitten niissä olisi pitänyt olla mukana enempi huoltavia harjoituksia. Ei siis riitä, että huoltavia toimia tehdään osana jokaista harjoitusta.
Toki kehitystä tapahtui viimekin kaudella, mutta ei siinä määrin, kuin potentiaalia olisi ollut. Tämän huomasin jo keväällä, mutta ei sitä täysin voinut enää kesällä korjata. Tai en siinä onnistunut, vaikka nyt jo tämän harjoituskauden kokemuksella mielestäni tietäisin paremmin.
Tämän kauden yhtenä teemana harjoitteissa on ollut rytmiikka. Tehdään harjoitteita, jotka eivät ole "monotonisia", vaan joissa on vaihtelua. Tämä lisää herkkyyttä. Vahva reisi ei auta, jos lihas ei toimi terävästi. Terävyyttä haetaan myös palautusten kautta. Että harjoituksiin tultaisiin tuoreilla lihaksilla. Siksi neljän viikkoharjoituksen rytmi tuntuu toimivan paremmin.
Nyt aloitetan marraskuu ja treenataan hieman enemmän, eli otetaan viisi viikkoharjoitusta ohjelmaan. Tällä pyritään nostamaan rasituskynnystä, että on kykyä treenata myöhemmin kovempaa, pidempään ja kovemmilla tehoilla. Tarvittaessa. Mutta jo tässä vaiheessa tiedetään, että joulukuussa annetaan aikaa palautuksiin.
Tässä yksi näyte tekemisemme tasosta lokakuulta:
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Seitsemän Suomen mestaruutta
Hyvät ystävät, monella on ehkä käsitys, että olen joskus pärjännyt urheilija, mutta harva enää muistaa tapahtumia lähes 20-vuoden takaa. Vaikeaa se muistaminen kun tuntuu olevan minulle itsellenikin, mutta näin sairasloman ratkoksi (aineisto kerätty kevättalvella 2009, jolloin myös juttu julkaistu Facebook-muistiinpanoissa) olen kaivellut vanhoja videotallenteita ja muutenkin muistellut menneitä.
Kertauksena tähän, että 10-15 -vuotiaana pelasin jääkiekkoa Kajaanin Hokin junnuissa. Pikajuoksu tuli kuitenkin rinnalle ja 15-vuotiaana pahimmat illat täyttyivät molempien lajien treeneistä. Päätös oli tehtävä ja se oli helppo. Oliko se oikea, sitä on turha spekuloida. Katsotaan nyt kuitenkin saavutuksia pikajuoksijana (valitettavasti Joensuun videot ovat vielä hukassa).
SUOMEN MESTARUUDET
1. Nuorten SM-hallit 1990 Tampere P18 60m
Oikeastaan tämän mestaruuden taustalla on vuoden 1989 tapahtumat, jolloin vastaavassa tilanteessa, SM-hallifinaalissa, tulin ottaneeksi kaksi varaslähtöä ja sitä myöten hylkäyksen. Murruin tuomiosta henkisesti täysin. Se oli kova paikka nuorelle, joka tavoitteli nousua ikäluokkansa valioiden joukkoon. Epäonni jatkui toukokuussa, joka on kesää ajatellen kaikkein tärkein harjoituskuukausi, kun sairastuin todella ankaraan keuhkokuumeeseen ja olin heikkona lähes koko kuukauden. Kesää varjosti vielä jalkakramppi ja vauhtiin pääsin vasta syyskuussa, jolloin kirjasin ensimmäisen 11 sekunnin alituksen, mutta tuulituloksena sitä ei koskaan näkynyt tilastoissa. Satasen ennätyksesi jäi tuloskuntoon nähden vaatimaton 11.30. Mietinkin syksyllä, onko tässä hommassa mieltä jatkaa? Tein päätöksen yrittää vielä kerran ja entistä perusteellisemmin.
Syksyllä 1989 otin homman henkisesti tunnokkaammin. Jokailtainen 3 minuuttin venyttelytuokio venyi 30 minuuttiseksi ja kalenterista kiinnitin päivämäärän 10.2.1990, SM-hallien 60m finaalipäivän, josta tuli puoleksi vuodeksi elämäni ainoa tavoite. Varmistin biorytmit ja kaikki muutkin. Jätin vanhojen tanssit ja penkkarit väliin näiden (penkkarit tulivat tosin vasta näiden kisojen jälkeen, mutta kilpailukausihan ei tähän kilpailuun päättynyt) tavoitteiden vuoksi. Tuon juoksun eteen tein kaiken mahdollisen. Vuoden aikana paransin 60m aikaani 25 sadasosalla ja olin finaalissa niin vahva, että huonosta lähdöstä huolimatta itseluottamus ei horjunut, vaan otin mestaruuden ajalla 6.95, reilulla 2 sadasosan erolla toseksi sijoittuneeseen.
Valitettavasti omaa videota juoksusta ei ole, mutta alueleireillä sitä näytettiin esimerkkinä, miten menestystä täytyy tuulettaa.
2. Nuorten SM 1990 Joensuu P18 100m
Itseluottamus ensimmäisen mestaruuden jälkeen oli korkealla ja elimistö oli niin henkisesti kuin fyysisestikin virittynyt aivan uudelle tasolle. Kevään maajoukkueleirillä hämmästeltiin testituloksia, miten lyhyellä kontaktilla hyppään kovia kevennyshyppytuloksia. Olin jo kesän ensimmäisessä juoksussa kirjannut 10.83 tuloksen, joten huippukunto oli tiedossa.
Kisapäivä alkoi sateisena, mutta siitä huolimatta juoksin kovat tulokset alku- ja välierissä. Finaalissa olin ylivoimainen ja maalissa kello näytti 10.67 lukemaa, joka olisi ollut ikäluokan uusi Suomen ennätys. Valitettavasti tuulettaen maaliin tultaessa sadaosia napataan pois ja tulos 10.69 jäi sadasosan Suomen ennätyksestä. Se ei minua haitannut, sillä en koskaan juossut kelloa vastaan, vaan voittaakseni. Suomen ennätyksen rikoin pari viikkoa myöhemmin Kalevan kisojen alkuerissä, jolloin ajaksi kirjattiin 10.66.
3. Nuorten SM 1990 Joensuu P18 200m
200 metrin finaalit eivät koskaan olleet se suurin tavoitteeni ja ne jäivät aina 100 metrin saavutusten varjoon. Olin kuitenkin finaalissa vahva ja loppusuoralle tulin isokokoisen Jarkko Finnin kanssa rinnan, mutta hän ei kuitenkaan rytminvaihdokseeni pystynyt vastaamaan.
4. Nuorten SM-hallit 1991 Oulu P20 60m
Yksi vahvimmista 60m kisoistani kautta aikain ja videoltakin nähtynä ehjä ja virheetön suoritus. Kahdessa vuodessa paransin 60m tulosta peräti 37 sadasosaa. Aika tässä juoksussa oli 6.82 ja ero seuraavaan lähes 20 sadasosaa. Ennätyksekseni juoksin vuosia myöhemmin aavistuslähdöllä 6.79, joten siinäkin valossa tämä juoksu oli erittäin hyvä.
5. SM-viestit 1991 Forssa P20 4x100m
Viestit nousivat meillä Kajaanissa tärkeään rooliin, koska meillä oli erittäin tiivis ja laaja ryhmä juoksijoita, jotka saattoivat joukkueessa olla mukana. Viestijoukkueen kokoonpano vaihtelikin vuosittain. Ensimmäisen kerran osallistuttiin SM-viesteihin 1987, jolloin yllätimme itsemme 4x300m hyvällä sijoituksella. Seuraavana vuonna jo harmiteltiin 4x100m viidettä sijaa. Vuonna 1989 otimme kovatasoisessa 4x100m finaalissa hopeaa ja 4x400m:llä pronssia, vuonna 1990 olimme jälleen hopealla pikaviestissä. Tätä mestaruutta siis jahdattiin tosissaan ja vuosia.
Tulimme viimeiseen vaihtoon "pääjoukossa" Turun Urheiluliiton joukkueen ollessa useamman metrin karkumatkalla, mutta tällä kertaa olin niin vahvassa kunnossa, että "popsin tuollaisia turkulaisia iltapalaksi".
Viestimestaruus jäi kajaanilaisille toistaiseksi ainoaksi ja mitaliputkikin katkesi vuosiksi noustessamme miesten sarjaan. Yllätimme kuitenkin vuonna 1996 ottaessamme hopeaa miesten 4x100m pikasiestissä.
6. Nuorten SM 1991 Raahe P20 100m
Olin kesällä 1991 vahvempi kuin koskaan. Siis vahvempi, en nopeampi. Juoksuistani tuolta kesältä näkee, että voimaa on, mutta tietty ilmavuus askeleesta puuttui. Voitto tuli kuitenkin reilulla erolla pahimpien vastustajien jäätyä kotikatsomoon eikä tuo tulos 10.68 nyt niin huono ollut, vain 2 sadasosaa ennätyksestä.
7. Nuorten SM 1991 Raahe P20 200m
Kahdensadan finaalista tulikin sitten todella kova taistelu, sillä kovia neljänsadan metrin juoksijoita. Jo välieräjuoksussa otin niskalenkin vastustajista ja finaalissa tulin vahvassa asemassa loppusuoralle ja kun hyväkuntoisena jaksoin pitää vauhdin loppuun asti, niin mestaruushan siitä heltisi. Aika oli tuulituloksena todella kova 21.37, sillä ennätyksekseni urallani jäi 21.60.
Tämä juoksu myös päätti kahden vuoden valta-asemani ikäluokkassani, kun vein kaikki 60m, 100m ja 200m mestaruudet. Seuraavasta vuodesta olisi tullut todennäköisesti menestys yleisessä sarjassa, sillä valmentajani jaksotti harjoittelun vuosittain siten, että tämän voimapainotteisen vuoden jälkeen oltaisiin otettu nopeutta jälleen irti. Nämä suunnitelmat kuitenkin pilasi astuminen armeijen harmaisiin ja hyvän harjoitusporukkamme hajoaminen.
MUITA MERIITTEJÄ
8. Kajaanin koulujen välisten 4.luokan mestaruus 100m vuonna 1982
Lahjakkuus oli nähtävissä jo 10-vuotiaana, kun minut lähetettiin edustamaan luokkaani Kajaanin koulujen välisiin yleisurheilumestaruuskilpailuihin ja pokkasin sieltä mestaruuden. Seuraavina vuosina jäin varhaispuperteettien varjoon, kunnes 13-vuotiaani aloitin jääkiekon ohella myös pikajuoksijan.
Tämän kisan mitali on SM-mitalien kanssa rintarinnan ja erikoisasemassa, kuten Roopen ensilantti konsanaan.
9. Kalevan kisojen pronssi 1990
Ensimmäinen osallistumiseni Kalevan kisoihin ja nuorten kisoista saadulla hyvällä vireellä juoksin alkuerissä Suomen ennätyksen 10.66, välierissä tuulituloksen 10.57 ja finaalin vastatuulessa jaetulle pronssille. Tuntui, että kaikki on mahdollista, mutta seuraavalla viikolla jo floppasin nuorten MM-kisoissa.
10. Kalevan kisojen pronssi 1993
Palasin vahvana armeijan jälkeen kilpailukuntoon. Vastatuuleen finaalissa juostu 10.73 ja kolmas sija jäivät hieman muiden saavutusten varjoon.
Seuraavana vuonna 1994 juoksin Kalevan kisojen finaalissa ennätykseni 10.54, mutta olinkohan vasta kovatasoisen finaalin kuudes. Kalevan kisojen finaaleissa juoksin myös 1991 olleen 100m viides, 1993 200m neljäs sekä 1995 200m viides.
11. Arvokisojen neljäsosapiste, nuorten EM 1991 Thessalonika 4x100m
Nuorten arvokisoihin pääsin osallistumaan kahdesti. Vuonna 1990 nuorten MM-kisat Plovdivissa Bulgariassa menivät penkin alle, mutta vuonna 1991 nuorten EM-kisoissa olin välierissä sekä 100m että 200m matkoilla. Erityismaininta kuitenkin, että oltiin kuudensia 4x100m viestissä ja tästä saavutettu 1 arvokisapiste jaettiin neljään osaan.
12. Ruotsin kaato 1990 (ja 1993)
Ruotsimaaotteluissa olin mukana vuosina 1989 (4x400m), 1990 (100m, 200m, 4x100m ja 4x400m). Vuonna 1990 olin vahvassa roolissa varmistamassa pojille maaotteluvoittoa, voittamalla mm. 200m juoksun. Vuonna 1993 olin miesten 4x100m viestijoukkueessa, joka ruotsin kapulanpudotuksen johdosta voitettiin.
13. Suomussalmen kenttäennätys 1991
Kaikenlaisia meriittejä sitä vuosien varrella kertyi, mutta yllätyin nähdessäni Suomussalmen kenttätaulussa oman nimeni 100m kenttäennätyksen haltijana. Tulos 10.76 syntyi vuonna 1991 Kalottiottelussa.
Kertauksena tähän, että 10-15 -vuotiaana pelasin jääkiekkoa Kajaanin Hokin junnuissa. Pikajuoksu tuli kuitenkin rinnalle ja 15-vuotiaana pahimmat illat täyttyivät molempien lajien treeneistä. Päätös oli tehtävä ja se oli helppo. Oliko se oikea, sitä on turha spekuloida. Katsotaan nyt kuitenkin saavutuksia pikajuoksijana (valitettavasti Joensuun videot ovat vielä hukassa).
SUOMEN MESTARUUDET
1. Nuorten SM-hallit 1990 Tampere P18 60m
Oikeastaan tämän mestaruuden taustalla on vuoden 1989 tapahtumat, jolloin vastaavassa tilanteessa, SM-hallifinaalissa, tulin ottaneeksi kaksi varaslähtöä ja sitä myöten hylkäyksen. Murruin tuomiosta henkisesti täysin. Se oli kova paikka nuorelle, joka tavoitteli nousua ikäluokkansa valioiden joukkoon. Epäonni jatkui toukokuussa, joka on kesää ajatellen kaikkein tärkein harjoituskuukausi, kun sairastuin todella ankaraan keuhkokuumeeseen ja olin heikkona lähes koko kuukauden. Kesää varjosti vielä jalkakramppi ja vauhtiin pääsin vasta syyskuussa, jolloin kirjasin ensimmäisen 11 sekunnin alituksen, mutta tuulituloksena sitä ei koskaan näkynyt tilastoissa. Satasen ennätyksesi jäi tuloskuntoon nähden vaatimaton 11.30. Mietinkin syksyllä, onko tässä hommassa mieltä jatkaa? Tein päätöksen yrittää vielä kerran ja entistä perusteellisemmin.
Syksyllä 1989 otin homman henkisesti tunnokkaammin. Jokailtainen 3 minuuttin venyttelytuokio venyi 30 minuuttiseksi ja kalenterista kiinnitin päivämäärän 10.2.1990, SM-hallien 60m finaalipäivän, josta tuli puoleksi vuodeksi elämäni ainoa tavoite. Varmistin biorytmit ja kaikki muutkin. Jätin vanhojen tanssit ja penkkarit väliin näiden (penkkarit tulivat tosin vasta näiden kisojen jälkeen, mutta kilpailukausihan ei tähän kilpailuun päättynyt) tavoitteiden vuoksi. Tuon juoksun eteen tein kaiken mahdollisen. Vuoden aikana paransin 60m aikaani 25 sadasosalla ja olin finaalissa niin vahva, että huonosta lähdöstä huolimatta itseluottamus ei horjunut, vaan otin mestaruuden ajalla 6.95, reilulla 2 sadasosan erolla toseksi sijoittuneeseen.
Valitettavasti omaa videota juoksusta ei ole, mutta alueleireillä sitä näytettiin esimerkkinä, miten menestystä täytyy tuulettaa.
2. Nuorten SM 1990 Joensuu P18 100m
Itseluottamus ensimmäisen mestaruuden jälkeen oli korkealla ja elimistö oli niin henkisesti kuin fyysisestikin virittynyt aivan uudelle tasolle. Kevään maajoukkueleirillä hämmästeltiin testituloksia, miten lyhyellä kontaktilla hyppään kovia kevennyshyppytuloksia. Olin jo kesän ensimmäisessä juoksussa kirjannut 10.83 tuloksen, joten huippukunto oli tiedossa.
Kisapäivä alkoi sateisena, mutta siitä huolimatta juoksin kovat tulokset alku- ja välierissä. Finaalissa olin ylivoimainen ja maalissa kello näytti 10.67 lukemaa, joka olisi ollut ikäluokan uusi Suomen ennätys. Valitettavasti tuulettaen maaliin tultaessa sadaosia napataan pois ja tulos 10.69 jäi sadasosan Suomen ennätyksestä. Se ei minua haitannut, sillä en koskaan juossut kelloa vastaan, vaan voittaakseni. Suomen ennätyksen rikoin pari viikkoa myöhemmin Kalevan kisojen alkuerissä, jolloin ajaksi kirjattiin 10.66.
3. Nuorten SM 1990 Joensuu P18 200m
200 metrin finaalit eivät koskaan olleet se suurin tavoitteeni ja ne jäivät aina 100 metrin saavutusten varjoon. Olin kuitenkin finaalissa vahva ja loppusuoralle tulin isokokoisen Jarkko Finnin kanssa rinnan, mutta hän ei kuitenkaan rytminvaihdokseeni pystynyt vastaamaan.
4. Nuorten SM-hallit 1991 Oulu P20 60m
Yksi vahvimmista 60m kisoistani kautta aikain ja videoltakin nähtynä ehjä ja virheetön suoritus. Kahdessa vuodessa paransin 60m tulosta peräti 37 sadasosaa. Aika tässä juoksussa oli 6.82 ja ero seuraavaan lähes 20 sadasosaa. Ennätyksekseni juoksin vuosia myöhemmin aavistuslähdöllä 6.79, joten siinäkin valossa tämä juoksu oli erittäin hyvä.
5. SM-viestit 1991 Forssa P20 4x100m
Viestit nousivat meillä Kajaanissa tärkeään rooliin, koska meillä oli erittäin tiivis ja laaja ryhmä juoksijoita, jotka saattoivat joukkueessa olla mukana. Viestijoukkueen kokoonpano vaihtelikin vuosittain. Ensimmäisen kerran osallistuttiin SM-viesteihin 1987, jolloin yllätimme itsemme 4x300m hyvällä sijoituksella. Seuraavana vuonna jo harmiteltiin 4x100m viidettä sijaa. Vuonna 1989 otimme kovatasoisessa 4x100m finaalissa hopeaa ja 4x400m:llä pronssia, vuonna 1990 olimme jälleen hopealla pikaviestissä. Tätä mestaruutta siis jahdattiin tosissaan ja vuosia.
Tulimme viimeiseen vaihtoon "pääjoukossa" Turun Urheiluliiton joukkueen ollessa useamman metrin karkumatkalla, mutta tällä kertaa olin niin vahvassa kunnossa, että "popsin tuollaisia turkulaisia iltapalaksi".
Viestimestaruus jäi kajaanilaisille toistaiseksi ainoaksi ja mitaliputkikin katkesi vuosiksi noustessamme miesten sarjaan. Yllätimme kuitenkin vuonna 1996 ottaessamme hopeaa miesten 4x100m pikasiestissä.
6. Nuorten SM 1991 Raahe P20 100m
Olin kesällä 1991 vahvempi kuin koskaan. Siis vahvempi, en nopeampi. Juoksuistani tuolta kesältä näkee, että voimaa on, mutta tietty ilmavuus askeleesta puuttui. Voitto tuli kuitenkin reilulla erolla pahimpien vastustajien jäätyä kotikatsomoon eikä tuo tulos 10.68 nyt niin huono ollut, vain 2 sadasosaa ennätyksestä.
7. Nuorten SM 1991 Raahe P20 200m
Kahdensadan finaalista tulikin sitten todella kova taistelu, sillä kovia neljänsadan metrin juoksijoita. Jo välieräjuoksussa otin niskalenkin vastustajista ja finaalissa tulin vahvassa asemassa loppusuoralle ja kun hyväkuntoisena jaksoin pitää vauhdin loppuun asti, niin mestaruushan siitä heltisi. Aika oli tuulituloksena todella kova 21.37, sillä ennätyksekseni urallani jäi 21.60.
Tämä juoksu myös päätti kahden vuoden valta-asemani ikäluokkassani, kun vein kaikki 60m, 100m ja 200m mestaruudet. Seuraavasta vuodesta olisi tullut todennäköisesti menestys yleisessä sarjassa, sillä valmentajani jaksotti harjoittelun vuosittain siten, että tämän voimapainotteisen vuoden jälkeen oltaisiin otettu nopeutta jälleen irti. Nämä suunnitelmat kuitenkin pilasi astuminen armeijen harmaisiin ja hyvän harjoitusporukkamme hajoaminen.
MUITA MERIITTEJÄ
8. Kajaanin koulujen välisten 4.luokan mestaruus 100m vuonna 1982
Lahjakkuus oli nähtävissä jo 10-vuotiaana, kun minut lähetettiin edustamaan luokkaani Kajaanin koulujen välisiin yleisurheilumestaruuskilpailuihin ja pokkasin sieltä mestaruuden. Seuraavina vuosina jäin varhaispuperteettien varjoon, kunnes 13-vuotiaani aloitin jääkiekon ohella myös pikajuoksijan.
Tämän kisan mitali on SM-mitalien kanssa rintarinnan ja erikoisasemassa, kuten Roopen ensilantti konsanaan.
9. Kalevan kisojen pronssi 1990
Ensimmäinen osallistumiseni Kalevan kisoihin ja nuorten kisoista saadulla hyvällä vireellä juoksin alkuerissä Suomen ennätyksen 10.66, välierissä tuulituloksen 10.57 ja finaalin vastatuulessa jaetulle pronssille. Tuntui, että kaikki on mahdollista, mutta seuraavalla viikolla jo floppasin nuorten MM-kisoissa.
10. Kalevan kisojen pronssi 1993
Palasin vahvana armeijan jälkeen kilpailukuntoon. Vastatuuleen finaalissa juostu 10.73 ja kolmas sija jäivät hieman muiden saavutusten varjoon.
Seuraavana vuonna 1994 juoksin Kalevan kisojen finaalissa ennätykseni 10.54, mutta olinkohan vasta kovatasoisen finaalin kuudes. Kalevan kisojen finaaleissa juoksin myös 1991 olleen 100m viides, 1993 200m neljäs sekä 1995 200m viides.
11. Arvokisojen neljäsosapiste, nuorten EM 1991 Thessalonika 4x100m
Nuorten arvokisoihin pääsin osallistumaan kahdesti. Vuonna 1990 nuorten MM-kisat Plovdivissa Bulgariassa menivät penkin alle, mutta vuonna 1991 nuorten EM-kisoissa olin välierissä sekä 100m että 200m matkoilla. Erityismaininta kuitenkin, että oltiin kuudensia 4x100m viestissä ja tästä saavutettu 1 arvokisapiste jaettiin neljään osaan.
12. Ruotsin kaato 1990 (ja 1993)
Ruotsimaaotteluissa olin mukana vuosina 1989 (4x400m), 1990 (100m, 200m, 4x100m ja 4x400m). Vuonna 1990 olin vahvassa roolissa varmistamassa pojille maaotteluvoittoa, voittamalla mm. 200m juoksun. Vuonna 1993 olin miesten 4x100m viestijoukkueessa, joka ruotsin kapulanpudotuksen johdosta voitettiin.
13. Suomussalmen kenttäennätys 1991
Kaikenlaisia meriittejä sitä vuosien varrella kertyi, mutta yllätyin nähdessäni Suomussalmen kenttätaulussa oman nimeni 100m kenttäennätyksen haltijana. Tulos 10.76 syntyi vuonna 1991 Kalottiottelussa.
tiistai 17. syyskuuta 2013
Matka aitajuoksun mestariksi
Miten Annika teki itsestään aitajuoksijan? Viime kaudella rikottu 13-vuotiaiden piiriennätys oli alunperinkin rikottavissa oleva ennätys, mutta 14-vuotiaiden 80 metrin aitajuoksussa on tilastot pidemmältä ajalta ja siten vanha ennätyskin kovaa tasoa peräti 30 vuoden takaa. Täytyy muistaa, että vielä 2000-luvultakin meiltä on noussut sellainenkin aitajuoksijasuuruus kuin Elisa Leinonen, joka on ollut lahjakkuus jo nuorena. Mestaruuttahan Annika ei ottanut, mutta itse pidän KLL:n kisojen yläasteikäisten pronssia alle 12 sekunnin ajalla kyllä mestarin tittelin arvoisena suorituksena.
Viisi kesää yleisurheilukisoja kiertänyt tyttö on pitänyt aitajuoksun ohjelmassa alusta lähtien, vaikka alkuvuodet olivatkin haasteellisia, kun kolmella askeleella ei lyhykäinen tyttö väliä millään päässyt. Jostain syystä hän on aitajuoksusta silti tykännyt. Tässä näyte kesältä 2009, Annika sisäradalla.
Ratkaisevaa oli kuitenkin talvella 2011 kavereiden kesken harrastaa esteratsastusta keppihevosilla. Juu, saattaahan se nyt kuulostaa vähän nololta, mutta pian keppihevoset jäi pois ja estekorkeus kasvoi. Puukaupassa minä olin maksumiehenä, kun tytöt keräsivät lavalle estetarvikkeita, joista uusia korkeampia esteitä sitten rakennettiin. Jossain vaiheessa sanoin, että viepäs tyttö jalka esteen yli kuten aitajuoksija, älä niin kuin hevonen.
Tuolta keväältä on myös sellainen tapaus kerrottavana, kun Annika eräänä viikonloppuaamuna oli ollut pari tuntia itsekseen hyppimässä esteitä, ja tuli sitten sisälle viimein sanoen, että nyt mä en enää jaksa. Katsoi siinä ehkä tunnin verran lastenohjelmia ja otti ruokaa, ja meni takaisin ulos. Noina aikoina tehtiin aitajuoksijaa, vaikkei tyttö vieläkään päässyt omaa aitaväliään kolmella askeleella. Tuona keväänä tyttö juoksi hallilla miesten aitakorkeudella olevia aitoja.
Kesällä, ennen piirin sisulisähuipentumaa, tyttö pääsi ensimmäisen kerran aitavälin kolmella askeleella. Tulos tipahti 60 metrin aitajuoksussa ajasta 13,0 aikaan 11,6. Kun lähdettiin talveen, niin näin hyvältä aitajuoksu näytti ennen Oulun Jouluhallikisoja 2011. Kisoissa tyttö yllätti tuloksella 10,58 ja otti jopa lajivoiton.
Kesällä 2012 aitajuoksu olikin sileän 60 metrin juoksun ohella kesän päälaji. Piiriennätys rikkoontui jo ensimmäisessä kisassa kesäkuussa ja loppukesä metsästettiin kymmenen sekunnin alitusta. Kausi päätettiin Tampere Junior Gamesin voittoon ajalla 9,96. Annika radalla seitsemän.
Seuraava haaste oli kuitenkin puoli metriä pidempi aitaväli, joka T14-sarjaan siirtymisen myötä tuli. Talven kisoja varten joudumme siis tekemään rajusti töitä, että välit päästiin kolmen askeleen rytmillä. Askelrytmiä se kyllä söi, ja kun kovaa aitakisaa haettiin maaliskuussa 2013 Tampere Junior Indoor Gamesista, niin puhti ei vielä riittänyt ikäluokan huippujen mukana pysymiseen.
Kesäkausi avattiin kuitenkin loistavasti Hannes Junior Gamesissa Kuopiossa ja tämä antoikin toivoa, että kesällä voisi aidat kulkeakin. Youth Athletics Gamesiin sattunut vastatuuli vei vauhdista kuitenkin sekunnin, ja kun Pikajuoksukarnevaaleilla myös polvet kipuili, niin juoksu jäi kokonaan kesken.
Päätettiin, ettei edes yritetä aitajuoksua Orimattilan SM-kisoissa, vaikka tulosraja saavutettuna olikin. Kesällä siis keskityttiin täysin Orimattilan 100 metrin kisaa varten.
Orimattilan kisojen jälkeen suunnattiin katseet KLL:n kisoihin, joissa aitajuoksu sunnuntain lajina otettiin jälleen ohjelmaan. Polvien kipuilu hellitti heinäkuun kilpailutauolla ja pystyttiin tekemään jälleen aitajuoksuharjoituksia, jotka Annika teki todella nälkäisen oloisena. Kaikesta näki, että tämä tyttö tykkää aitajuoksusta ja haluaa tehdä siinäkin hyvän tuloksen. Aistin myös, että kesän aitajuoksujen heikko suorittaminen harmittaa.
KLL:n kisoissa lauantaina juostiin kolme kovaa satasta, jotka väsyttivät tyttöä. Sekin ihme nähtiin, että kisamatkojen perinteinen ostoskeskuskierros jätettiin lauantailta väliin. Oli päästävä kämpille lepäämään. Minulle se oli merkki siitä, että huikean satasen ennätyksen jälkeenkin näiden kisojen päämatka oli kuitenkin vasta edessä.
Sunnuntai-aamu valkeni melkoisen koleana, mutta tyynenä. Alkuverryttelyn aikaan tuuli kuitenkin yltyi, ja päätöstä juosta etusuoralla vastatuuleen, ei ehditty enää pyörtää. Tämä oli Anikalle kova paikka. Muuten melko vähäpuheinen tyttö otti asian minulle kahteen kertaan esille, että miksi ei voida juosta myötätuuleen. Huomasin huolen, että loppukilpailupaikasta ei nyt edes haaveiltu, kun vastatuuleen ei hyvää juoksua pysty tekemään. Vakuutin, että kunto on nyt niin kova, että alkuerä pitää vain runtata väkisin läpi ja luottaa siihen, että loppukilpailuun se riittää. Että vasta loppukilpailussa myötätuuleen tehdään tulosta. Tyttö teki työtä käskettyä, ja otti alkueristä kovimmassa kolmannella sijalla jatkopaikan. Jo tuosta juoksusta tiesin, että kun Annikalle annetaan myötätuuli avuksi, niin meno voi äityä jopa hurjaksi, sen verran vahva oli alkueräesitys.
Vielä juuri ennen finaalia tyttö valahti kalpeaksi, kun lämmittelyssä ei ensimmäiselle aidalle askeleet käyneet millään. Ja niin vain tarvittiin valmentajan ohjeita ja vakuuttelua, että täysillä vain ekaa aitaa päin, eikä haittaa vaikka kaukaa lähtee. Ei lähtenyt kaukaa, vaan napsahti juuri kohilleen. Juoksuun saatiin heti alusta hyvä draivi ja katsomosta käsin näytti, että juoksu imee loppua kohden koko ajan paremmin ja paremmin. Haaveilu hyvästä tuloksesta kääntyi juoksun aikana taisteluun mitalista. Tuloksena huikea tulos 11,98, josta saamme kyllä kiittää myös täydellisiä +1,9 m/s tuuliolosuhteita. Tässä finaalijuoksussa Annika radalla seitsemän.
Tuloksen kovuudesta kertonee jotain se, että tämän kauden kovimmat naisaiturit Nooralotta ja Elisa esiintyvät 14-vuotiaiden tilastoissa muutaman kymmenyksen heikommilla ajoilla (12,42 ja 12,37). Kun kaksi vuotta sitten tavoiteltiin vielä ensimmäisestä A-luokan tuloksesta, niin nyt kahtena peräkkäisenä vuonna Annika on pistänyt uusiksi Kainuun kovat piiriennätykset sekä pikamatkalla (T13 60m 8,30, T14 100m 12,60) että pika-aidoissa (T13 60m aj 9,96, T14 80m aj 11,98). Kaiken taustalla on kuitenkin kivenkova harjoitusporukka, sillä T13-sarjan 60m aj ennätyksen Mari pisti jo tänä vuonna uusiksi ajalla 9,84.
Tästä on hyvä jatkaa tuleviin aitajuoksukisoihin, ja ottaa aitajuoksu jälleen toiseksi päälajiksi sileän pikamatkan rinnalle.
Viisi kesää yleisurheilukisoja kiertänyt tyttö on pitänyt aitajuoksun ohjelmassa alusta lähtien, vaikka alkuvuodet olivatkin haasteellisia, kun kolmella askeleella ei lyhykäinen tyttö väliä millään päässyt. Jostain syystä hän on aitajuoksusta silti tykännyt. Tässä näyte kesältä 2009, Annika sisäradalla.
Ratkaisevaa oli kuitenkin talvella 2011 kavereiden kesken harrastaa esteratsastusta keppihevosilla. Juu, saattaahan se nyt kuulostaa vähän nololta, mutta pian keppihevoset jäi pois ja estekorkeus kasvoi. Puukaupassa minä olin maksumiehenä, kun tytöt keräsivät lavalle estetarvikkeita, joista uusia korkeampia esteitä sitten rakennettiin. Jossain vaiheessa sanoin, että viepäs tyttö jalka esteen yli kuten aitajuoksija, älä niin kuin hevonen.
Tuolta keväältä on myös sellainen tapaus kerrottavana, kun Annika eräänä viikonloppuaamuna oli ollut pari tuntia itsekseen hyppimässä esteitä, ja tuli sitten sisälle viimein sanoen, että nyt mä en enää jaksa. Katsoi siinä ehkä tunnin verran lastenohjelmia ja otti ruokaa, ja meni takaisin ulos. Noina aikoina tehtiin aitajuoksijaa, vaikkei tyttö vieläkään päässyt omaa aitaväliään kolmella askeleella. Tuona keväänä tyttö juoksi hallilla miesten aitakorkeudella olevia aitoja.
Kesällä, ennen piirin sisulisähuipentumaa, tyttö pääsi ensimmäisen kerran aitavälin kolmella askeleella. Tulos tipahti 60 metrin aitajuoksussa ajasta 13,0 aikaan 11,6. Kun lähdettiin talveen, niin näin hyvältä aitajuoksu näytti ennen Oulun Jouluhallikisoja 2011. Kisoissa tyttö yllätti tuloksella 10,58 ja otti jopa lajivoiton.
Kesällä 2012 aitajuoksu olikin sileän 60 metrin juoksun ohella kesän päälaji. Piiriennätys rikkoontui jo ensimmäisessä kisassa kesäkuussa ja loppukesä metsästettiin kymmenen sekunnin alitusta. Kausi päätettiin Tampere Junior Gamesin voittoon ajalla 9,96. Annika radalla seitsemän.
Seuraava haaste oli kuitenkin puoli metriä pidempi aitaväli, joka T14-sarjaan siirtymisen myötä tuli. Talven kisoja varten joudumme siis tekemään rajusti töitä, että välit päästiin kolmen askeleen rytmillä. Askelrytmiä se kyllä söi, ja kun kovaa aitakisaa haettiin maaliskuussa 2013 Tampere Junior Indoor Gamesista, niin puhti ei vielä riittänyt ikäluokan huippujen mukana pysymiseen.
Kesäkausi avattiin kuitenkin loistavasti Hannes Junior Gamesissa Kuopiossa ja tämä antoikin toivoa, että kesällä voisi aidat kulkeakin. Youth Athletics Gamesiin sattunut vastatuuli vei vauhdista kuitenkin sekunnin, ja kun Pikajuoksukarnevaaleilla myös polvet kipuili, niin juoksu jäi kokonaan kesken.
Päätettiin, ettei edes yritetä aitajuoksua Orimattilan SM-kisoissa, vaikka tulosraja saavutettuna olikin. Kesällä siis keskityttiin täysin Orimattilan 100 metrin kisaa varten.
Orimattilan kisojen jälkeen suunnattiin katseet KLL:n kisoihin, joissa aitajuoksu sunnuntain lajina otettiin jälleen ohjelmaan. Polvien kipuilu hellitti heinäkuun kilpailutauolla ja pystyttiin tekemään jälleen aitajuoksuharjoituksia, jotka Annika teki todella nälkäisen oloisena. Kaikesta näki, että tämä tyttö tykkää aitajuoksusta ja haluaa tehdä siinäkin hyvän tuloksen. Aistin myös, että kesän aitajuoksujen heikko suorittaminen harmittaa.
KLL:n kisoissa lauantaina juostiin kolme kovaa satasta, jotka väsyttivät tyttöä. Sekin ihme nähtiin, että kisamatkojen perinteinen ostoskeskuskierros jätettiin lauantailta väliin. Oli päästävä kämpille lepäämään. Minulle se oli merkki siitä, että huikean satasen ennätyksen jälkeenkin näiden kisojen päämatka oli kuitenkin vasta edessä.
Sunnuntai-aamu valkeni melkoisen koleana, mutta tyynenä. Alkuverryttelyn aikaan tuuli kuitenkin yltyi, ja päätöstä juosta etusuoralla vastatuuleen, ei ehditty enää pyörtää. Tämä oli Anikalle kova paikka. Muuten melko vähäpuheinen tyttö otti asian minulle kahteen kertaan esille, että miksi ei voida juosta myötätuuleen. Huomasin huolen, että loppukilpailupaikasta ei nyt edes haaveiltu, kun vastatuuleen ei hyvää juoksua pysty tekemään. Vakuutin, että kunto on nyt niin kova, että alkuerä pitää vain runtata väkisin läpi ja luottaa siihen, että loppukilpailuun se riittää. Että vasta loppukilpailussa myötätuuleen tehdään tulosta. Tyttö teki työtä käskettyä, ja otti alkueristä kovimmassa kolmannella sijalla jatkopaikan. Jo tuosta juoksusta tiesin, että kun Annikalle annetaan myötätuuli avuksi, niin meno voi äityä jopa hurjaksi, sen verran vahva oli alkueräesitys.
Vielä juuri ennen finaalia tyttö valahti kalpeaksi, kun lämmittelyssä ei ensimmäiselle aidalle askeleet käyneet millään. Ja niin vain tarvittiin valmentajan ohjeita ja vakuuttelua, että täysillä vain ekaa aitaa päin, eikä haittaa vaikka kaukaa lähtee. Ei lähtenyt kaukaa, vaan napsahti juuri kohilleen. Juoksuun saatiin heti alusta hyvä draivi ja katsomosta käsin näytti, että juoksu imee loppua kohden koko ajan paremmin ja paremmin. Haaveilu hyvästä tuloksesta kääntyi juoksun aikana taisteluun mitalista. Tuloksena huikea tulos 11,98, josta saamme kyllä kiittää myös täydellisiä +1,9 m/s tuuliolosuhteita. Tässä finaalijuoksussa Annika radalla seitsemän.
Tuloksen kovuudesta kertonee jotain se, että tämän kauden kovimmat naisaiturit Nooralotta ja Elisa esiintyvät 14-vuotiaiden tilastoissa muutaman kymmenyksen heikommilla ajoilla (12,42 ja 12,37). Kun kaksi vuotta sitten tavoiteltiin vielä ensimmäisestä A-luokan tuloksesta, niin nyt kahtena peräkkäisenä vuonna Annika on pistänyt uusiksi Kainuun kovat piiriennätykset sekä pikamatkalla (T13 60m 8,30, T14 100m 12,60) että pika-aidoissa (T13 60m aj 9,96, T14 80m aj 11,98). Kaiken taustalla on kuitenkin kivenkova harjoitusporukka, sillä T13-sarjan 60m aj ennätyksen Mari pisti jo tänä vuonna uusiksi ajalla 9,84.
Tästä on hyvä jatkaa tuleviin aitajuoksukisoihin, ja ottaa aitajuoksu jälleen toiseksi päälajiksi sileän pikamatkan rinnalle.
sunnuntai 4. elokuuta 2013
Matka veteraanimestariksi
Joulukuun 15. päivältä löytyy ensimmäinen harjoituspäiväkirjamerkintä. Olin jo ennen sitä tehnyt hallilla käydessä verryttelyjä ja venyttelyjä. Ja hallillahan minä kävin viitenä iltana viikossa. Piikkarit vedin ensi kertaa jalkaa 17. tammikuuta ja 20. tammikuuta osallistuin ensimmäiseen 60 metrin kisaan. Hävisin ikätoverilleni. Mutta tuolloin se viimeistään pureutui tajuntaan: kilpaurheilusta voi nauttia, vaikkei treenaakaan ihan hulluna.
Maaliskuun 2. päivä oli veteraanien, eli oman ikäluokkani, Suomen mestaruushallit Helsingissä. Olin harjoitusmääriin nähden aivan ilmiömäisessä vireessä, joka kostautui alkueräkiihdytyksessä revähtäneellä sisäreidellä. Jotenkin ihmeen kaupalla pystyin juoksemaan finaalissa siten, ettei revähdys juuri häirinnyt, kuin valmistautumisessa. Neljän viikon tauon se juoksuihin teki. Onni onnettuudessa oli, että veteraaniuraani vaivannut sisäreiden kireys katosi vamman myötä.
Jokainen treeni tuntui hyvältä ja nopeusominaisuudet paranivat myönteisissä merkeissä. Huhti-toukokuun ajan harjoittelin 2-3 kertaa viikossa. Aloin uskomaan hyvävauhtiseen kesään.
Kesäkuun 2. päivä olen kirjoittanut, että pohjetta meinasi krampata. Viikon päästä ottaessani jälleen lähtöjä, pohje sitten kramppasi. Nopeasti se kuntoutui, mutta lähtöjä en uskaltanut enää ottaa. Kesäkuun 25. osallistuin aloittajana piirinmestaruusviesteihin. Se tarkoitti, että jouduin lähtemään telineistä. Kaikki sujui hyvin ja kellotin hidastuskuvista osuusajan tuonne 11.20-11.30 paikkeille. Huikeeta.
Mutta sitten tein kesän pahimman virheen eli osallistuin myös pitkään 4x400m viestiin. Ja tein sen vauhtikestävyyskokeiluna, että jos en pahasti katkea, niin osallistuisin veteraanien SM-kisoissa myös 400 metrin kisaan. Mutta minähän katkesin täysin. No, se ei sinänsä haitannut, mutta kun vain viiden päivän päästä oli tulossa 100 metrin kisa pikajuoksukarnevaaleilla, niin 400 metrin juoksussa arkiintuneet akillekset eivät ehtineet palautua.
Pikajuoksukarnevaaleilla oli hirmuinen lataus päällä, mutta jouduin ottamaan lähdön varovasti, kun akilleksissa tuntui arkuutta jo alkulämmittelyn piikkarivedoissa. Kun erässäni kaverit lähtivät "karkuun", lisäsin minäkin tehoja ja akilleksethan siitä lopullisesti itseensä ottivat. Tuloksena 40 metrin kiihdytyksestä ja lopun rullailusta aika 11.78.
Sen jälkeen alkoikin taistelu aikaa vastaan, että palautuuko akillekset kilpailukuntoon viidessä viikossa. Puolentoista viikon tauon jälkeen yritin jo tehdä juoksutreenejä. Kahden ja puolen viikon kohdalla oli pakko kokeilla satasen kisaa, että saisin varmuuden ja fiilikset nousuun. Eihän ne akillekset vielä terveet olleet, mutta kestivät ja se antoi luottamusta. Paraneminen eteni tämän jälkeen hyvin.
Valmistautuminen veteraanien Suomen mestaruuskilpailuihin tapahtui silti pelon sekaisin tuntein. Pelkäsin, että jos akillekset kestääkin, niin pohkeet kramppaa. Eniten ehkä pelotti, että jos kivut tulevat jo alkulämmittelystä, niin itse kisasta ei pääsisi nauttimaan. Kilpailupäivä meni oikeastaan tähän tapaan: jäätä-töitä-jäätä-verryttely-jäätä-päiväunet-jäätä-kisoihin. Ja kyllä se toimi ja sain kilpailla lähes kivuitta keskittyen täysin juoksemiseen. Parhaan terän vammoista toipuminen oli kuitenkin juoksusta vienyt, ja vaikka juoksin täysillä maaliin hyvissä oloissa, niin aika oli vain se sama kuin karnevaaleilla hölläillen. Tämä ei kuitenkaan iloani lannistanut, vaan olin aidosti iloinen mestaruudesta.
Osallistuin myös 200 metrin kilpailuun. Tulos oli kohtuullinen, mutta kesältä jäi niin paljon kisoja ja kovavauhtisia juoksuharjoituksia tekemättä, etten pystynyt tosissani haastamaan mestaria. Palkinnoksi sain hopeamitalin. Tämä oli oikeastaan helpotus, sillä aiemmin olin ottanut veteraanisarjoissa vain mestaruuksia. Nyt tämäkin itselle asetettu paine on purettu harteilta ja voin jatkossa nauttia kilpailuista ilman voittamisen pakkoa.
Tämä kausi oli loppuelämän kilpaurheilu-uralleni hyvinkin merkityksellinen. Olen löytänyt itselleni sopivan tavan ja määrän harjoitella pystyäkseni kilpailemaan itseäni tyydyttävällä tasolla. Toki nälkä kasvaa syödessä ja aion täräyttää halleissa jälleen kovia lukemia pöytään, mutta nyt minun ei tarvitse ottaa paineita menestyksestä.
Veteraanien SM-kilpailut Kajaanissa olivat kaiken kaikkiaan urheilullinen menestys varmasti kaikille mukana olleille, niin urheilijoille, toimitsijoille kuin katsojillekin. Olen saanut kilpakumppaneistani uusia tuttavuuksia, joita tapaan toivottavasti jälleen seuraavissa kisoissa. Niin ja juu, näin päivä kisojen jälkeen tunnen itseni täysin terveeksi :)
Maaliskuun 2. päivä oli veteraanien, eli oman ikäluokkani, Suomen mestaruushallit Helsingissä. Olin harjoitusmääriin nähden aivan ilmiömäisessä vireessä, joka kostautui alkueräkiihdytyksessä revähtäneellä sisäreidellä. Jotenkin ihmeen kaupalla pystyin juoksemaan finaalissa siten, ettei revähdys juuri häirinnyt, kuin valmistautumisessa. Neljän viikon tauon se juoksuihin teki. Onni onnettuudessa oli, että veteraaniuraani vaivannut sisäreiden kireys katosi vamman myötä.
Jokainen treeni tuntui hyvältä ja nopeusominaisuudet paranivat myönteisissä merkeissä. Huhti-toukokuun ajan harjoittelin 2-3 kertaa viikossa. Aloin uskomaan hyvävauhtiseen kesään.
Kesäkuun 2. päivä olen kirjoittanut, että pohjetta meinasi krampata. Viikon päästä ottaessani jälleen lähtöjä, pohje sitten kramppasi. Nopeasti se kuntoutui, mutta lähtöjä en uskaltanut enää ottaa. Kesäkuun 25. osallistuin aloittajana piirinmestaruusviesteihin. Se tarkoitti, että jouduin lähtemään telineistä. Kaikki sujui hyvin ja kellotin hidastuskuvista osuusajan tuonne 11.20-11.30 paikkeille. Huikeeta.
Mutta sitten tein kesän pahimman virheen eli osallistuin myös pitkään 4x400m viestiin. Ja tein sen vauhtikestävyyskokeiluna, että jos en pahasti katkea, niin osallistuisin veteraanien SM-kisoissa myös 400 metrin kisaan. Mutta minähän katkesin täysin. No, se ei sinänsä haitannut, mutta kun vain viiden päivän päästä oli tulossa 100 metrin kisa pikajuoksukarnevaaleilla, niin 400 metrin juoksussa arkiintuneet akillekset eivät ehtineet palautua.
Pikajuoksukarnevaaleilla oli hirmuinen lataus päällä, mutta jouduin ottamaan lähdön varovasti, kun akilleksissa tuntui arkuutta jo alkulämmittelyn piikkarivedoissa. Kun erässäni kaverit lähtivät "karkuun", lisäsin minäkin tehoja ja akilleksethan siitä lopullisesti itseensä ottivat. Tuloksena 40 metrin kiihdytyksestä ja lopun rullailusta aika 11.78.
Sen jälkeen alkoikin taistelu aikaa vastaan, että palautuuko akillekset kilpailukuntoon viidessä viikossa. Puolentoista viikon tauon jälkeen yritin jo tehdä juoksutreenejä. Kahden ja puolen viikon kohdalla oli pakko kokeilla satasen kisaa, että saisin varmuuden ja fiilikset nousuun. Eihän ne akillekset vielä terveet olleet, mutta kestivät ja se antoi luottamusta. Paraneminen eteni tämän jälkeen hyvin.
Valmistautuminen veteraanien Suomen mestaruuskilpailuihin tapahtui silti pelon sekaisin tuntein. Pelkäsin, että jos akillekset kestääkin, niin pohkeet kramppaa. Eniten ehkä pelotti, että jos kivut tulevat jo alkulämmittelystä, niin itse kisasta ei pääsisi nauttimaan. Kilpailupäivä meni oikeastaan tähän tapaan: jäätä-töitä-jäätä-verryttely-jäätä-päiväunet-jäätä-kisoihin. Ja kyllä se toimi ja sain kilpailla lähes kivuitta keskittyen täysin juoksemiseen. Parhaan terän vammoista toipuminen oli kuitenkin juoksusta vienyt, ja vaikka juoksin täysillä maaliin hyvissä oloissa, niin aika oli vain se sama kuin karnevaaleilla hölläillen. Tämä ei kuitenkaan iloani lannistanut, vaan olin aidosti iloinen mestaruudesta.
Osallistuin myös 200 metrin kilpailuun. Tulos oli kohtuullinen, mutta kesältä jäi niin paljon kisoja ja kovavauhtisia juoksuharjoituksia tekemättä, etten pystynyt tosissani haastamaan mestaria. Palkinnoksi sain hopeamitalin. Tämä oli oikeastaan helpotus, sillä aiemmin olin ottanut veteraanisarjoissa vain mestaruuksia. Nyt tämäkin itselle asetettu paine on purettu harteilta ja voin jatkossa nauttia kilpailuista ilman voittamisen pakkoa.
Tämä kausi oli loppuelämän kilpaurheilu-uralleni hyvinkin merkityksellinen. Olen löytänyt itselleni sopivan tavan ja määrän harjoitella pystyäkseni kilpailemaan itseäni tyydyttävällä tasolla. Toki nälkä kasvaa syödessä ja aion täräyttää halleissa jälleen kovia lukemia pöytään, mutta nyt minun ei tarvitse ottaa paineita menestyksestä.
Veteraanien SM-kilpailut Kajaanissa olivat kaiken kaikkiaan urheilullinen menestys varmasti kaikille mukana olleille, niin urheilijoille, toimitsijoille kuin katsojillekin. Olen saanut kilpakumppaneistani uusia tuttavuuksia, joita tapaan toivottavasti jälleen seuraavissa kisoissa. Niin ja juu, näin päivä kisojen jälkeen tunnen itseni täysin terveeksi :)
keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
Pikajuoksun analysointityökaluista
Löysin aivan uuden innokkuuden analysoida pikajuoksua Kinovean myötä. Kajaanin kentältäkin löytyy valmiina 20, 40 ja 60 metrin kohdilta selkeät lähtöviivat, joten väliajat saan pysäytys- ja hidastuskuvista hyvinkin tarkkaan.
Olen oikeastaan koko tyttäreni juoksu-uran ajan videoinut hänen ja muiden valmennettavieni juoksut. Alkuun tein sen videokameralla, mutta vuosi sitten käyttöön ottamani Lumia 800 mullisti videokuvauksen ja ennen kaikkea jakamisen. Näin ollen, siis kun olen jo vuosia videoinut juoksuja, voin analysoida myös vanhempia juoksuja ja verrata kehitystä niihin nähden.
Viime yönä meni pitkäksi, kun aloin laskea askeleita. Otin kohteeksi 20-60 metrin välin. Suurimman a-haa -elämyksen tuotti askeltiheyden laskeminen. Muutoin ne olivat aika normisettiä, mutta tyttäreni poikkeavan suuri askeltiheys pisti silmään. Analysoin myös omia juoksujani. Minuthan tunnettiin nopeasta askeleesta. Näyttääpi siltä, että tyttäreni juoksee juurikin noilla samoilla vahvuuksilla. Hänen juoksunsa on vain sen verran sulavaa, ettei frekvenssi pistä heti silmään. Tämä 156-senttinen sprintterin alku on siis juossut satasen alle 13 sekunnin jo nyt 13-vuotiaana. Odottakaahan, kun hän vähän vielä kasvaa ja voimistuu, mihin hän tuollaisella askeleella vielä pääseekään ;)
Tärkein analysointityökalu löytyy kuitenkin valmentajan omista silmistä. Läsnäolo harjoituksissa ja kilpailuissa on välttämätöntä, että pystyy havaitsemaan, mitkä olivat hyvän tai huonon tuloksen taustat ja mihin suuntaan harjoituksia pitäisi kehittää. Mutta kyllä nämä tietotekniset apuvälineet auttavat varmistamaan muistijälkeä.
Olen oikeastaan koko tyttäreni juoksu-uran ajan videoinut hänen ja muiden valmennettavieni juoksut. Alkuun tein sen videokameralla, mutta vuosi sitten käyttöön ottamani Lumia 800 mullisti videokuvauksen ja ennen kaikkea jakamisen. Näin ollen, siis kun olen jo vuosia videoinut juoksuja, voin analysoida myös vanhempia juoksuja ja verrata kehitystä niihin nähden.
Viime yönä meni pitkäksi, kun aloin laskea askeleita. Otin kohteeksi 20-60 metrin välin. Suurimman a-haa -elämyksen tuotti askeltiheyden laskeminen. Muutoin ne olivat aika normisettiä, mutta tyttäreni poikkeavan suuri askeltiheys pisti silmään. Analysoin myös omia juoksujani. Minuthan tunnettiin nopeasta askeleesta. Näyttääpi siltä, että tyttäreni juoksee juurikin noilla samoilla vahvuuksilla. Hänen juoksunsa on vain sen verran sulavaa, ettei frekvenssi pistä heti silmään. Tämä 156-senttinen sprintterin alku on siis juossut satasen alle 13 sekunnin jo nyt 13-vuotiaana. Odottakaahan, kun hän vähän vielä kasvaa ja voimistuu, mihin hän tuollaisella askeleella vielä pääseekään ;)
Tärkein analysointityökalu löytyy kuitenkin valmentajan omista silmistä. Läsnäolo harjoituksissa ja kilpailuissa on välttämätöntä, että pystyy havaitsemaan, mitkä olivat hyvän tai huonon tuloksen taustat ja mihin suuntaan harjoituksia pitäisi kehittää. Mutta kyllä nämä tietotekniset apuvälineet auttavat varmistamaan muistijälkeä.
keskiviikko 24. heinäkuuta 2013
Hurmoksen merkityksestä urheilutuloksiin
Olen määritellyt urheilumenestyksen kaavan seuraavanlaisesti: 50% lahjakkuutta, kuten fyysisiä perintötekijöitä, 50% työtä eli treeniä ja sen semmoista, ja 20% hurmosta.
Voitin talvella 1990 ensimmäisen nuorten Suomen mestaruuden ja se sytytti minut kesäksi hurjaan vireeseen. Mestaruudet tulivat satasella ja kakkosella ja Kalevan kisoista tuomisina oli Suomen ennätys ja pronssimitali. Olin tuolloin 18-vuotias.
Seuraavaa vuotta kohden treenasin entistä kovemmalla innolla. Kaikki merkit viittasi tuloskehitykseen, mutta satasen ennätys ei mennytkään rikki. Kalevan kisoistakin tuomisina oli "vain" viides sija. Mikä meni vikaan? Valmentaja kyllä osasi hommansa, eli herkistelyn epäonnistumiseen en usko.
Palasin hurjalla draivilla kilpakentille vuonna 2010 ja talvella haastoinkin testeissä aktiivivuosieni tuloksia. Mutta kesää kohden tulosta ei tullutkaan toivotulla tavalla. Ja kun tulokset eivät kauden alussa miellyttäneet, niin kesän läpi tuloskunto vain laski. Mikä meni vikaan?
Hurmos-tila oli vuonna 1990 huikea, se oli varmaan maksimissaan, eli sain siitä +20% boostin. Seuraavina vuosina odotukset olivat niin korkealla, että vaikka saavutin liki ennätystason lähes joka kisassa, niin maksimaalisen hurmoksen puuttuessa kauden tärkeimmissä kisoissa, ei parasta saatukaan irti.
Painin näiden samojen kysymysten äärellä nyt valmentajana. Oma tyttäreni vaikuttaa olevan samanlainen hurmos-urheilija kuin minäkin parhaimmillani, joka syttyy tärkeissä paikoissa selvästi parhaimpaansa. Tämä näkyy siinä, että pikkukisoissa tulostaso saattaa olla satasella jopa puoli sekuntia heikompi, kuin muutaman päivän päästä kauden tärkeimmässä paikassa. Miten minä voisin edesauttaa, ja varmistaa, hurmoksen saavuttamista? Ja miten minä voisin saada tämän hurmos-tekijän muidenkin valmennettavieni hyödyksi? Ja voiko hurmokseen turtua, eli johtuuko urheilijoiden huipputason lasku vuosien saatossa siitä, ettei samanlaista kisafiilistä löydykään?
Olen vahvasti sitä mieltä, ettei hurmoksen merkitystä voi vähätellä.
Voitin talvella 1990 ensimmäisen nuorten Suomen mestaruuden ja se sytytti minut kesäksi hurjaan vireeseen. Mestaruudet tulivat satasella ja kakkosella ja Kalevan kisoista tuomisina oli Suomen ennätys ja pronssimitali. Olin tuolloin 18-vuotias.
Seuraavaa vuotta kohden treenasin entistä kovemmalla innolla. Kaikki merkit viittasi tuloskehitykseen, mutta satasen ennätys ei mennytkään rikki. Kalevan kisoistakin tuomisina oli "vain" viides sija. Mikä meni vikaan? Valmentaja kyllä osasi hommansa, eli herkistelyn epäonnistumiseen en usko.
Palasin hurjalla draivilla kilpakentille vuonna 2010 ja talvella haastoinkin testeissä aktiivivuosieni tuloksia. Mutta kesää kohden tulosta ei tullutkaan toivotulla tavalla. Ja kun tulokset eivät kauden alussa miellyttäneet, niin kesän läpi tuloskunto vain laski. Mikä meni vikaan?
Hurmos-tila oli vuonna 1990 huikea, se oli varmaan maksimissaan, eli sain siitä +20% boostin. Seuraavina vuosina odotukset olivat niin korkealla, että vaikka saavutin liki ennätystason lähes joka kisassa, niin maksimaalisen hurmoksen puuttuessa kauden tärkeimmissä kisoissa, ei parasta saatukaan irti.
Painin näiden samojen kysymysten äärellä nyt valmentajana. Oma tyttäreni vaikuttaa olevan samanlainen hurmos-urheilija kuin minäkin parhaimmillani, joka syttyy tärkeissä paikoissa selvästi parhaimpaansa. Tämä näkyy siinä, että pikkukisoissa tulostaso saattaa olla satasella jopa puoli sekuntia heikompi, kuin muutaman päivän päästä kauden tärkeimmässä paikassa. Miten minä voisin edesauttaa, ja varmistaa, hurmoksen saavuttamista? Ja miten minä voisin saada tämän hurmos-tekijän muidenkin valmennettavieni hyödyksi? Ja voiko hurmokseen turtua, eli johtuuko urheilijoiden huipputason lasku vuosien saatossa siitä, ettei samanlaista kisafiilistä löydykään?
Olen vahvasti sitä mieltä, ettei hurmoksen merkitystä voi vähätellä.
torstai 18. heinäkuuta 2013
Ensi vuonna Kalevan kisoihin
Kalevan kisat jäivät vielä ryhmältämme saavuttamatta. Oikeastaan lähellä oltiin jo viime vuonna, kun Maiju jäi ennätyksellään rajasta vain 4 sadasosan päähän, ja juoksi kaksi kertaa rajan alle liian kovassa myötätuulessa. Valitettavasti tänä kesänä raja on ollut kauempana.
On se kyllä kumma, miten emme onnistu tekemään hyviä tuloksia kotikentällämme. Tämän olen nähnyt jo aiempina vuosina ja sanoisinkin, että olemme jopa 30 sadasosaa päivän tuloskuntoa heikompia kotikisoissa. Tämä pätee etenkin ykköstykkiemme Maijun ja Annikan osalta. Ja nyt kun tulosrajoja tavoiteltiin nimenomaan Kajaanissa, niin kauas niistä jäätiin. Osaltaan syynä voi olla, että näihin oman kentän kisoihin ei vain latausta saada. Siksi tuloksia olemme lähteneetkin hakemaan muualta, mutta tämän heinäkuun kilpailukalenteri ei siihen tarjonnut oikein mahdollisuutta.
Tämä vuosi on tuonut harmaita hiuksia valmentajan päähän. Harjoteltiin koko talvi hyvin ja aiempaa kovempaa, mutta se kaikki ei vain ole jalostunut tuloskunnoksi. Paitsi Annikan kesäkuun alun kisoissa. Annikan, joka ehkä harjoitteli kaikkein keveiten. SM-kisoihin on vanhemmilla tytöillä kolme viikkoa, ja nuoremmille viisi viikkoa, joten nyt kysytään nimenomaan valmentajan luottoa tehtyyn työhön ja siihen, miten harjoitukset saadaan jalostettua finaalipaikkoihin oikeuttavaan vauhtiin.
Tiedän kyllä tytöissä olevan potentiaalin, ja uskon vahvasti, että ensi vuonna se Kalevan kisapaikka meidän ryhmälle saadaan. Tuoko sen ykköstykkimme Maiju, joka näyttäisi vahvimmalta ehdokkaalta ominaisuuksien ja motivaation kannalta? Vai onko kyseessä tänä kesänä T14-sarjalainen Annika, jonka kehitys ei ole vielä näyttänyt hiipumisen merkkejä? Vai kenties Krista, joka teknisesti hyvänä harjoittelijana saa jonain päivänä myös juoksun uomiinsa? Mahdollisuudet on näillä kaikilla.
Bonuksena minä itse jatkan samaa työtä, mitä tein menneen kevään. Haaveena siintää M40-sarjan Suomen ennätys, joka on vain 4 sadasosaa miesten A-rajaa heikompi.
Päiväunia siis katsellaan meilläkin, mutta lopuksi täytyy todeta, ettei Kalevan kisoihin pääseminen ole meille mikään tärkeä mittari. Tämä vain tuli juuri mieleen, kun tämän vuoden ilmoittautumisaika meni juuri umpeen.
On se kyllä kumma, miten emme onnistu tekemään hyviä tuloksia kotikentällämme. Tämän olen nähnyt jo aiempina vuosina ja sanoisinkin, että olemme jopa 30 sadasosaa päivän tuloskuntoa heikompia kotikisoissa. Tämä pätee etenkin ykköstykkiemme Maijun ja Annikan osalta. Ja nyt kun tulosrajoja tavoiteltiin nimenomaan Kajaanissa, niin kauas niistä jäätiin. Osaltaan syynä voi olla, että näihin oman kentän kisoihin ei vain latausta saada. Siksi tuloksia olemme lähteneetkin hakemaan muualta, mutta tämän heinäkuun kilpailukalenteri ei siihen tarjonnut oikein mahdollisuutta.
Tämä vuosi on tuonut harmaita hiuksia valmentajan päähän. Harjoteltiin koko talvi hyvin ja aiempaa kovempaa, mutta se kaikki ei vain ole jalostunut tuloskunnoksi. Paitsi Annikan kesäkuun alun kisoissa. Annikan, joka ehkä harjoitteli kaikkein keveiten. SM-kisoihin on vanhemmilla tytöillä kolme viikkoa, ja nuoremmille viisi viikkoa, joten nyt kysytään nimenomaan valmentajan luottoa tehtyyn työhön ja siihen, miten harjoitukset saadaan jalostettua finaalipaikkoihin oikeuttavaan vauhtiin.
Tiedän kyllä tytöissä olevan potentiaalin, ja uskon vahvasti, että ensi vuonna se Kalevan kisapaikka meidän ryhmälle saadaan. Tuoko sen ykköstykkimme Maiju, joka näyttäisi vahvimmalta ehdokkaalta ominaisuuksien ja motivaation kannalta? Vai onko kyseessä tänä kesänä T14-sarjalainen Annika, jonka kehitys ei ole vielä näyttänyt hiipumisen merkkejä? Vai kenties Krista, joka teknisesti hyvänä harjoittelijana saa jonain päivänä myös juoksun uomiinsa? Mahdollisuudet on näillä kaikilla.
Bonuksena minä itse jatkan samaa työtä, mitä tein menneen kevään. Haaveena siintää M40-sarjan Suomen ennätys, joka on vain 4 sadasosaa miesten A-rajaa heikompi.
Päiväunia siis katsellaan meilläkin, mutta lopuksi täytyy todeta, ettei Kalevan kisoihin pääseminen ole meille mikään tärkeä mittari. Tämä vain tuli juuri mieleen, kun tämän vuoden ilmoittautumisaika meni juuri umpeen.
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Hölmö kilpailukalenteri 2013
Niin hienoa kuin se onkin, että yleisurheilun nuorten EM-kisat järjestetään juuri Suomessa näin heinäkuussa ja Moskovan MM-kisojen vuoksi Kalevan kisatkin löytyvät nyt jo heinäkuulta, niin kilpailukalenteri meille muille on nyt hyvin tyhjä. Kilpailukausi alkoi "isoilla" kansallisilla nuorten kisoilla jo toukokuussa ja kesäkuu oli kilpailujen suhteen hyvinkin aktiivinen, mutta nyt on heinäkuussa on hiljaista. Harmillisesti hiljaiseloa jatkuu käytännössä koko loppukauden.
Nyt puhun urheilijoista, jotka eivät ole mukana arvokisajoukkueissa, eivätkä edes Kalevan kisoissa. Urheilijoista, joiden kauden tärkeimmät kilpailut ovat nuorten Suomen mestaruuskisat elokuussa. Joiden pitäisi pitää yllä kesäkuun hyvää kilpailuvirettä elokuulle asti, tai jotka hakevat kovia kilpailuja saavuttaakseen tulosrajoja. Puhun myös urheilijoista, jotka eivät ole vielä sillä tasolla, että yltäisivät mestaruuskilpailuihin, mutta haluavat viedä läpi nousujohteisen kilpailukauden.
Etenkin valmentajalle tämä luo kiperiä haasteita. Heinäkuu käytetään meillä harjoitteluun, mutta elokuussa pitäisi käydä kovien kisojen kautta kilpailuvireen nostoon.
Nyt puhun urheilijoista, jotka eivät ole mukana arvokisajoukkueissa, eivätkä edes Kalevan kisoissa. Urheilijoista, joiden kauden tärkeimmät kilpailut ovat nuorten Suomen mestaruuskisat elokuussa. Joiden pitäisi pitää yllä kesäkuun hyvää kilpailuvirettä elokuulle asti, tai jotka hakevat kovia kilpailuja saavuttaakseen tulosrajoja. Puhun myös urheilijoista, jotka eivät ole vielä sillä tasolla, että yltäisivät mestaruuskilpailuihin, mutta haluavat viedä läpi nousujohteisen kilpailukauden.
Etenkin valmentajalle tämä luo kiperiä haasteita. Heinäkuu käytetään meillä harjoitteluun, mutta elokuussa pitäisi käydä kovien kisojen kautta kilpailuvireen nostoon.
keskiviikko 10. heinäkuuta 2013
Suomen tyttöjen taso on kova
Matka SM-viesteihin oli seuraltamme menestyksekäs, vaikka loppukilpailupaikat jäivätkin haaveeksi. T15-sarjan aitajuoksijamme onnistuivat täydellisesti. Valmentajan näkökulmasta mitään ei olisi voinut tehdä paremmin. Kovissa tuulissa nopein osuusaika oli 12.7 ja hitain 13.6, joten tasaisen kovia olivat meidän tytöt. Kun vielä muistetaan, että A-luokan tulos 14-vuotiaiden (joka on tyttöjemme keski-ikä) 80m aitajuoksussa on 13.35. Silti se riitti vain neljänteentoista sijaan.
T15-sarjan tytöt 4x100m viestissä onnistuivat vähintäänkin kohtuullisesti. Myös N19-sarjan joukkueen vaihdoista ei juuri merkittävää parannusta ollut löydettävissä. Siksi sijat 25. ja 15. kertovat, että Suomessa on tyttöjä yleisurheiluharrastuksen parissa todella runsaasti. Ja tämähän on kyllä vain hyvä asia.
N17-sarjan joukkueemme tuli hylätyksi pitkäksi menneen ensimmäisen vaihdon vuoksi. P15-sarjan pojat, joiden valmennuksessa olen myös saanut olla osittain mukana, onnistuivat myös hyvin ja lähentelivät jopa loppukilpailupaikkaa ollen lopulta kymmenes.
Tiedän nyt kahden SM-viestivuoden kokemusten kautta, että loppukilpailuun päästäkseen, pitää joukkueiden kokoonpanot miettiä todella tarkkaan. Mutta mietin myös, onko osallituminen useammalla keskivahvalla joukkueella kuitenkin yksittäisen joukkueen menestymistä tärkeämpää?
tiistai 2. heinäkuuta 2013
Kipeää tekee
Ja ennen kaikkea henkisesti. Pikajuoksukarnevaalien avaukseen olin hyvin latautunut ja vire oli hyvä siihen asti, kunnes vedin piikkarit jalkaan. Aiemmin viikolla juostu 4x400m viestiosuus kostautui, eivätkä akillesjänteet ehtineet palautua juoksukuntoon. Ja kun sitten jääräpäisesti menin radalle, niin en vaan voinut puristaa enää 40 metrin jälkeen, vaan akillekset huusi kipuaan. Eli veto oli lopetettava juuri silloin, kun minun piti alkaa rakentaa juoksuun vahvaa loppua. Lähtö kun piti ottaa varovasti juuri pohkeiden ja akillesten vuoksi kuitenkin.
Kisasta on nyt kaksi päivää ja kipu hellittää hyvää vauhtia. Nyt pystyn jo nousemaan pohkeille. Tätä vauhtia jos ne paranee, niin tekisi mieli päästä unohtamaan pettymys ja osallistua huomisten pm-kisojen sataselle. Hullua kyllä ja ehkä typerääkin, mutta henkinen kolaus on saatava nollattua mahdollisimman pian.
Kisasta on nyt kaksi päivää ja kipu hellittää hyvää vauhtia. Nyt pystyn jo nousemaan pohkeille. Tätä vauhtia jos ne paranee, niin tekisi mieli päästä unohtamaan pettymys ja osallistua huomisten pm-kisojen sataselle. Hullua kyllä ja ehkä typerääkin, mutta henkinen kolaus on saatava nollattua mahdollisimman pian.
maanantai 17. kesäkuuta 2013
Kisakauden alun analyysi
Tyttöjen osalta kisakausi on avattu ja on analyysin paikka. Yleistä on, että ennätykset ovat jo viime kesän jälkeen niin kovalla tasolla, joten ei niitä ihan noin vain rikota. Joten ei ole häpeä jäädä niistä jälkeen.
Maijun (N19) startit ovat menneet viime vuotiseen tapaan, parhaimmillaan 100 metriä aikaan 12.70. Kelit eivät ole olleet parhaimmillaan, joten taso on ihan hyvä ja näiden perusteella on edelleen hyvinkin mahdollista tavoitella Kalevan Kisa -rajaa 12.35.
Kristan (N19) tulokset eivät anna oikeutta tuloskunnolle. Myös Kristan osalta tuuliolot eivät ole olleet aivan ihanteelliset. Mutta Lapinlahden 13.23 oli juoksuna hyvä. Edellytykset N19-sarjan A-luokan tulokseen 12.80 on olemassa.
Annika (T14) sen sijaan ei tuloksista välitä, vaan haluaa nousta ikäluokkansa Suomen huipulle. Ja se vaatiikin ennätysparannuksia. Tilastokelpoinen 12.97 on 0.40 sekuntia viime kesän ennätystä kovempi. Annikan lähtö on jo ikäluokan huippua, mutta loppukesää kohden kun saadaan loppukin rullaamaan, niin ainakin Maijun kova piiriennätys 12.62 on mahdollisuuksien rajoissa. Tuolloin Maiju oli SM-kisoissa mitaleilla, joten mitaleita tavoittelee Annikakin.
Suvi (T15) on tehnyt keihästreenit Teuvon kanssa sen verran mallikkaasti, että SM-kisoja kohti mentäessä voidaan odottaa hyvää sijoitusta. Viime kauden ennätystä ollaan enää hitusen jäljessä tuloksella 40.15.
Muiden osalta etenkin pituushypyssä ja kolmiloikassa on nähty jo ennätyksiä tai lähelle ennätyksiä olevia tuloksia, ja niistä on selvästi havaittavissa, että koko ryhmän taso on noussut. Kuinka moni meidän kahdestatoista tytöstä on syksyllä henkilökohtaisissa SM-kisoissa mukana, niin se jääköön nähtäväksi sitten elokuussa. Niihin kuitenkin tähdätään.
Maijun (N19) startit ovat menneet viime vuotiseen tapaan, parhaimmillaan 100 metriä aikaan 12.70. Kelit eivät ole olleet parhaimmillaan, joten taso on ihan hyvä ja näiden perusteella on edelleen hyvinkin mahdollista tavoitella Kalevan Kisa -rajaa 12.35.
Kristan (N19) tulokset eivät anna oikeutta tuloskunnolle. Myös Kristan osalta tuuliolot eivät ole olleet aivan ihanteelliset. Mutta Lapinlahden 13.23 oli juoksuna hyvä. Edellytykset N19-sarjan A-luokan tulokseen 12.80 on olemassa.
Annika (T14) sen sijaan ei tuloksista välitä, vaan haluaa nousta ikäluokkansa Suomen huipulle. Ja se vaatiikin ennätysparannuksia. Tilastokelpoinen 12.97 on 0.40 sekuntia viime kesän ennätystä kovempi. Annikan lähtö on jo ikäluokan huippua, mutta loppukesää kohden kun saadaan loppukin rullaamaan, niin ainakin Maijun kova piiriennätys 12.62 on mahdollisuuksien rajoissa. Tuolloin Maiju oli SM-kisoissa mitaleilla, joten mitaleita tavoittelee Annikakin.
Suvi (T15) on tehnyt keihästreenit Teuvon kanssa sen verran mallikkaasti, että SM-kisoja kohti mentäessä voidaan odottaa hyvää sijoitusta. Viime kauden ennätystä ollaan enää hitusen jäljessä tuloksella 40.15.
Muiden osalta etenkin pituushypyssä ja kolmiloikassa on nähty jo ennätyksiä tai lähelle ennätyksiä olevia tuloksia, ja niistä on selvästi havaittavissa, että koko ryhmän taso on noussut. Kuinka moni meidän kahdestatoista tytöstä on syksyllä henkilökohtaisissa SM-kisoissa mukana, niin se jääköön nähtäväksi sitten elokuussa. Niihin kuitenkin tähdätään.
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Kisapaino saavutettu
Edellisessä kirjoituksessa mainitsin taikasanan painonhallinta. Nyt voin ilokseni todeta, että kisapaino on saavutettu. Tilastopaja on jostain saanut tietoonsa strategiset mittani, jotka kertovat painoksi 73 kg. Nyt olen tuota lukemaa jo niinkin lähellä kuin 74,6 kg.
Mainittakoon, että viime kauden päätin jättää väliin, kun en saanut painoani tippumaan alle 79 kg. En halunnut antaa muille tuollaista tasoitusta. Enkä tuntenut oloani hyväksi. Nyt tunnen.
Mainittakoon vielä sekin, että paransin pohjekramppini kahdessa päivässä. Keinoina jääpussi, Perskindol ja Mobilat, pitkät venytykset useasti päivässä sekä varpailla kävely aina, kun työtuolistani nousin. Se ei siis ollut revähdys, vaan kramppi, jollaisista minulla oli jonkinlaiset kokemukset aktiivivuosiltani. En tosin ole testannut telinelähtöjä, mutta lähes kaiken muun voin tehdä kivuttomasti.
Ensimmäinen kisastartti on viikon päästä keskiviikkona Kajaanissa tai torstaina Pudasjärvellä.
Mainittakoon, että viime kauden päätin jättää väliin, kun en saanut painoani tippumaan alle 79 kg. En halunnut antaa muille tuollaista tasoitusta. Enkä tuntenut oloani hyväksi. Nyt tunnen.
Mainittakoon vielä sekin, että paransin pohjekramppini kahdessa päivässä. Keinoina jääpussi, Perskindol ja Mobilat, pitkät venytykset useasti päivässä sekä varpailla kävely aina, kun työtuolistani nousin. Se ei siis ollut revähdys, vaan kramppi, jollaisista minulla oli jonkinlaiset kokemukset aktiivivuosiltani. En tosin ole testannut telinelähtöjä, mutta lähes kaiken muun voin tehdä kivuttomasti.
Ensimmäinen kisastartti on viikon päästä keskiviikkona Kajaanissa tai torstaina Pudasjärvellä.
sunnuntai 9. kesäkuuta 2013
Elimistön suojatoimet
Harjoitteluni on kehittynyt mukavissa merkeissä nousujohteisesti sen jälkeen, kun joulukuun puolessa välissä aloitin. Minun ei ole oikeastaan tarvinnut rehkiä liikaa. Olen vain tehnyt niitä mukavia ja hyviä harjoituksia, en raskaita, mutta hyvillä tehoilla. Ja tämä on tuottanut tulosta, yhdessä painonhallinnan kanssa. Kyllä. Tässä iässä painonhallinta on tärkeässä roolissa ja kun harjoitukset eivät kuluta paljoa, on erityisen tärkeää pitää itsensä syömällä kuosissa. Tästä seuraakin sitten ongelmia, että miten ruokitaan kehoa oikein, että se antaa treenata kovilla tehoilla silloin, kun on kovien treenien aika.
Veteraanien SM-hallien alkuerissä revähti sisäreisi. En tullut kisoihin normaalin aamupalan kautta. Normaali aamupala on minulla kyllä sellainen energiapommi, että sillä kyllä päivän jaksaa. Mutta tuolloin sitä ei ollut tukenani. Lisäksi tuo kisa viritti minut sellaiseen menoon, ettei elimistöni selvästikään ollut siihen valmis. Se pisti jarrut päälle. Todella suurella riskillä ja epävarmuudella juoksin finaalinkin, koska siellä asti olin, enkä halunnut jättää kisaa kesken. Kuukauden tauon se piikkarijuoksuihin silti teki.
Nyt olen sitten alkanut ottamaan tehoja irti kesän kisoja varten. Reidet ovat olleet todella limitillä. Yhtään kovempia treenejä ne eivät anna tehdä. Ja edelleen painonhallinnan kanssa olen tarkkana. Siihen kun vielä lisätään tämä epänormaalin lämmin alkukesä, johon ei tule juotua ja syötyä oikein, niin pohjehan se ryhtyi varoittelemaan ja löi lihaksen kramppiin. Telinelähtöjä ei kestä ottaa, niissä kai ne kovimmat tehot nyt otetaankin.
Tällä hetkellä en pysty juoksemaan, mutta vasta päivällähän se sattui. Olisi tarkoitus juosta ensimmäinen kisa puolentoista viikon päästä, mutta katsotaan nyt. SM-viesteihin on neljä viikkoa ja sinne asti on tyttöjen kanssa sen verran kiireistä, että omat treenit voi jättääkin vähemmälle ja antaa pohkeen parantua kuntoon.
Jatkuvaa oikeanlaisen ruoan miettimistä tämä silti on. Pitäisi löytää ravinteita, jotka pitävät elimistön hyvässä toimintakunnossa, ja energiaa, että tehokkaita treenejä pystyy tekemään, mutta silti pitäisi syödä vähän, että paino pysyy kurissa eikä isoista annoksista seuraava ähky masenna mieltä. Olen tämän puolen vuoden aikana viimein oppinut, että urheilijan elämä on muutakin, kuin kovia treenejä. Se on kokonaisvaltaista kehon kuuntelua. Pitää osata kuunnella elimistöä, milloin syödä mitenkin ja milloin on hyvä vire tehdä millainenkin treeni. Ja se on sitä koko päivän, joka päivä.
Veteraanien SM-hallien alkuerissä revähti sisäreisi. En tullut kisoihin normaalin aamupalan kautta. Normaali aamupala on minulla kyllä sellainen energiapommi, että sillä kyllä päivän jaksaa. Mutta tuolloin sitä ei ollut tukenani. Lisäksi tuo kisa viritti minut sellaiseen menoon, ettei elimistöni selvästikään ollut siihen valmis. Se pisti jarrut päälle. Todella suurella riskillä ja epävarmuudella juoksin finaalinkin, koska siellä asti olin, enkä halunnut jättää kisaa kesken. Kuukauden tauon se piikkarijuoksuihin silti teki.
Nyt olen sitten alkanut ottamaan tehoja irti kesän kisoja varten. Reidet ovat olleet todella limitillä. Yhtään kovempia treenejä ne eivät anna tehdä. Ja edelleen painonhallinnan kanssa olen tarkkana. Siihen kun vielä lisätään tämä epänormaalin lämmin alkukesä, johon ei tule juotua ja syötyä oikein, niin pohjehan se ryhtyi varoittelemaan ja löi lihaksen kramppiin. Telinelähtöjä ei kestä ottaa, niissä kai ne kovimmat tehot nyt otetaankin.
Tällä hetkellä en pysty juoksemaan, mutta vasta päivällähän se sattui. Olisi tarkoitus juosta ensimmäinen kisa puolentoista viikon päästä, mutta katsotaan nyt. SM-viesteihin on neljä viikkoa ja sinne asti on tyttöjen kanssa sen verran kiireistä, että omat treenit voi jättääkin vähemmälle ja antaa pohkeen parantua kuntoon.
Jatkuvaa oikeanlaisen ruoan miettimistä tämä silti on. Pitäisi löytää ravinteita, jotka pitävät elimistön hyvässä toimintakunnossa, ja energiaa, että tehokkaita treenejä pystyy tekemään, mutta silti pitäisi syödä vähän, että paino pysyy kurissa eikä isoista annoksista seuraava ähky masenna mieltä. Olen tämän puolen vuoden aikana viimein oppinut, että urheilijan elämä on muutakin, kuin kovia treenejä. Se on kokonaisvaltaista kehon kuuntelua. Pitää osata kuunnella elimistöä, milloin syödä mitenkin ja milloin on hyvä vire tehdä millainenkin treeni. Ja se on sitä koko päivän, joka päivä.
maanantai 27. toukokuuta 2013
Voittamisen jalo taito
En tiedä vielä, syttyykö se tuo meidän tyttö kovissa kilpailuissa tekemään parhaansa, vai juokseeko se vain sen verran, että voittaa, mutta niukkoja voittoja kovissa paikoissa on tullut ennenkin. Viikonlopun kisoissa nää tytöt huijasivat kuuluttajankin luulemaan Kuopion tytön voittaneen, kunnes tulokset vahvistettiin liki tunti juoksun jälkeen. Annikan voittomarginaali oli kolme sadasosaa, kuten alla olevasta kuvasta voitte havaita. Tästä kulmasta sitä muutoin on hieman vaikea nähdä, mutta kun katsoo tyttöjen varjoja, niin ero on jo selkeämpi.
Lantiolinja lienee aikailla samalla tasolla, mutta tuollaisen kolmen sadasosan eron voi tosiaan tehdä jo oikeanlaisella heittäytymisellä. Pistäkääpä tämä mieleenne ;)
Lantiolinja lienee aikailla samalla tasolla, mutta tuollaisen kolmen sadasosan eron voi tosiaan tehdä jo oikeanlaisella heittäytymisellä. Pistäkääpä tämä mieleenne ;)
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Ensimmäinen sprinttiblogi
Tunnen itseni lähes teräsmieheksi. Vähät treenit imeytyy lihakseen, jotka tuntuvat olevan täynnä voimaa. Ja nopeutta. Oikeastaan en ihmettele enää yhtään sellaisia kummajaisia kuin Selänne ja Litmanen. Mietin vain, että suurin syy lienee se, että taitaa melko harva fyysisesti lahjakas viittiä treenata enää nelikymppisenä, joten siksi kai se tuntuu ihmeelliseltä, kun tässä iässä joku tekee vielä tuloksiakin. Enhän minä toki ennätyksiä tavoittele, mutta minkäs teet, kun viitenä iltana viikossa treeneissä kattelen tyttöjen hyvää virettä, niin kyllähän se tarttuu itteenkin :)
Tilaa:
Kommentit (Atom)